Kymmenen vuotta ensimmäisen eurooppalaista kansalaisaloitetta koskevan asetuksen antamisesta: syy juhlistamiseen tai huoleen?

Euroopan kansalaisilla ja järjestäytyneellä kansalaisyhteiskunnalla on tähän mennessä ollut keskeinen rooli eurooppalaisen kansalaisaloitteen tarkoituksenmukaisuuden parantamisessa. nyt EU:n toimielinten on liityttävä niihin ja tehostettava toimintaansa.

Kun eurooppalaista kansalaisaloitetta koskeva asetus muuttuu kymmeneksi, tarkastelemme lähemmin tätä ylikansallista välinettä, joka lupasi tuoda esiin kysymyksiä, joista kansalaiset huolehtivat mutta jotka on jätetty huomiotta Euroopan poliittisessa luokassa. Katsomme, että tämä on ollut melko haastava tavoite unionin ainutlaatuiselle demokraattiselle hirvittävälle tavoitteelle. Miten sitten voidaan aloittaa siitä, mitä meillä on, ja miten voimme paremmin täyttää eurooppalaisen kansalaisaloitteen lupauksen vuosikymmen sitten?

On oltava erittäin ylpeä, että Euroopan unioni on luonut kymmenen vuotta sitten maailman ensimmäisen osallistavan demokratian välineen. Lissabonin sopimukseen vuonna 2007 kirjatussa vuosien 2001–2003 perustuslakia koskevassa yleissopimuksessa eurooppalaisen kansalaisaloitteen oikeudellinen kehys otettiin käyttöön kymmenen vuotta sitten, minkä ansiosta ensimmäiset varsinaiset kansalaisaloitteet voitiin käynnistää vuotta myöhemmin eli vuonna 2012. Kun asetus on tullut voimaan kymmenentenä päivänä, onko meillä syytä juhlistaa tai olla huolissaan?

Kymmenen vuoden kuluessa voi tapahtua paljon. Euroopan yhdentyminen on täynnä esimerkkejä epäilyttävistä jokavuotisista vuosipäivistä. Vuonna 1960 Euroopan yhteisöt juhlistivat 10 vuotta Schumanin julistusta. Kymmenen viime vuoden aikana allekirjoitettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimus, Rooman sopimus ja Euratomin perustamissopimus. Viimeksi mainitun 10-vuotisjuhlaa leimasivat puolestaan merkittävät tapahtumat, kuten näillä kolmella sopimuksella perustettujen toimielinten yhdistäminen yhdeksi EU:n elimeksi, jonka tiedämme tänään. Mitä voimme kuitenkin tehdä eurooppalaisen kansalaisaloitteen ensimmäisestä vuosikymmenestä?

Tähän mennessä 101 eurooppalaista kansalaisaloitetta on hakenut rekisteröintiä vuodesta 2011 lähtien keskimäärin lähes kerran kuukaudessa. Tämä on vaikuttava todistus eurooppalaisen kansalaisyhteiskunnan kyvykkyydestä kaikilla tileillä. Sieltä numerot kuitenkin laskevat: Rekisteröityjä oli 76, joista kuusi onnistui keräämään vaaditut miljoona allekirjoitusta vähintään seitsemästä jäsenvaltiosta, tai seitsemän, jos yksi, kuten me teemme, ottaa huomioon STOP TTIP-itsejärjestäytyneen eurooppalaisen kansalaisaloitteen, jonka EU:n tuomioistuin myöhemmin antoi.

Tärkeintä on kuitenkin se, että seitsemästä aloitteesta, jotka ovat asettaneet sen tavoitteeksi, voitaisiin odottaa enemmän menestystarinoita lainsäädännössä. Yksi harvoista Euroopan komission jatkotoimista perustui Right2Wate r-aloitteeseen. Se johti juomavesidirektiivin tarkistamiseen, joka tuli voimaan tämän vuoden alussa. Tarkistuksen tarkoituksena oli vesittää (kupua ei aiota) vesittää yhdeksän vuotta ensimmäisen menestyksekkään eurooppalaisen kansalaisaloitteen käynnistämisen jälkeen. Näyttää siltä, että on helpompaa, että näyttöön perustuva kameli kulkee neulan läpi kuin aloitetun eurooppalaisen kansalaisaloitteen muuttaminen lainsäädännöksi.

Miksi tällainen alaikäinen lapsuus on peräisin tällaisesta lupaavasta synnytyksestä? Ja mistä meidän olisi lähdettävä täältä?

Mikä on nimessä?

Meidän on palattava eurooppalaisen kansalaisaloitteen syntymiseen, johon kymmenen vuotta sitten suhtauduttiin lähes kaikkialla, sillä useimmat uskoivat, että kyseessä on ennakkotapausta vailla oleva väline, jolla voi olla huomattava vaikutus unionin demokraattiseen elämään. Tämä ilmeinen konsensus sai kuitenkin alkuunsa halkeamia, jotka heijastivat hyvin erilaisia näkemyksiä demokratian ja kansalaisten osallistumisen toivotusta luonteesta. Siitä lähtien eurooppalaisen kansalaisaloitteen oli tarkoitus palvella EU:n demokraattista Rorschach-testiä – ylikansallista demokraattista innovaatiota, jonka suunnittelu on riittävän moniselitteinen, jotta eri sidosryhmät voivat lukea sen eri tavoin. Lyhyesti sanottuna kunnianhimoisimmassa tulkinnassa käytetään suoran demokratian linssiä, joka yleensä sisältää neuvoa-antavia tai sitovia alhaalta ylöspäin suuntautuvia mekanismeja, joilla voidaan ilmaista suoraan kansalaisten mieltymyksiä, kuten lainsäädäntöaloitteita ja kansanäänestyksiä. Osallistava demokratia on laajempi käsite, jota suositaan tasavaltojen teoriassa ja johon sisältyy erilaisia tapoja toteuttaa aktiivisen kansalaisuuden ihanne niin yksilöiden tai ryhmien kuin koko yhteiskunnan kannalta. Keskusteludemokratia on se, mitä se sanoo, sillä demokratia ymmärretään poliittisen keskustelun foorumina, joka voisi toivottavasti auttaa saamaan aikaan jonkinlaista konsensusta, sillä se antaa kansalaisille mahdollisuuden muuttaa mieltymyksiään kollektiivisen julkisen päättelyn avulla.

Jokainen näistä demokratiaa koskevista käsityksistä johtaa erilaiseen käsitykseen eurooppalaisten kansalaisaloitteiden tarkoituksesta, soveltamisalasta ja potentiaalista. Eurooppalaista kansalaisaloitetta pidettiin alun perin ”ensimmäisenä valtioiden rajat ylittävänä suoran demokratian välineenä”, kun otetaan huomioon, että samalla tavoin nimettyjä kansallisen tason kansannousualoitteitahyödynnettiin. Toisessa ääripäässä Euroopan komissio on selittänyt eurooppalaisten kansalaisaloitteiden luontaista monitulkintaisuutta enemmän kuin tyytyväisyydellä korostamaan vain valtioiden rajat ylittävää käsittelyä kansalaisten päätöksenteon sijaan. Viimeksi mainitussa mielessä eurooppalaiset kansalaisaloitteet voisivat olla hopealue, jolla voidaan vastata kansalaisten apatiaan tai ainakin välinpitämättömyyteen EU-asioista. Esimerkiksi tiedotusvälineiden vuonna 2010 painostettua vaaraa siitä, että eurooppalaisella kansalaisaloitteella ei pystytä kuromaan umpeen Brysselin ja sen kansalaisten välistä demokraattista kuilua, oli tuolloin varapuheenjohtaja Maros Šefc’ovic (ei pelkästään siksi, että se tarjoaa kansalaisille suoran väylän saada äänensä kuuluviin Brysselissä, mutta myös siksi, että se edistää todellista rajat ylittävää keskustelua EU-asioista.”

Kansalaisyhteiskunnan odotuksissa oleva kuilu suorempaa demokratiaa koskevan toivonsa ja komission välillä, joka pelkäsi, että sen eristetty päätöksentekokulttuuri ylikuormittuisi, ratkaistiin vain osittain sen jälkeen, kun kauan odotettiin, että vuonna 2020 voimaan tullut uusi paljon käyttäjäystävällisempi kansalaisaloiteasetus 2.0 hyväksyttiin. Ensi näkemältä vaikuttaa siltä, että olemme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, että eurooppalainen kansalaisaloite nykyisessä muodossaan ei ole enempää eikä vähemmän kuin valtioiden rajat ylittävä ohjelmasuunnitteluväline. Näin ollen ja hyvin satunnaisesti eurooppalainen kansalaisaloite voi synnyttää ylikansallisia keskusteluja ja tuoda esiin uusia kysymyksiä, joista kansalaiset huolehtivat ja jotka poliittinen luokka on jättänyt huomiotta. Tämä on melko kallis tavoite unionin ainutlaatuiselle hirvittävälle tavoitteelle. Miten sitten voidaan aloittaa siitä, mitä meillä on, ja miten voimme paremmin täyttää eurooppalaisen kansalaisaloitteen lupauksen?

Miten vauvaa ei heitetä kylpyveteen?

Kasvava kirjallisuus on esittänyt monia keinoja, mutta ennen kaikkea mitä voidaan tehdä muuttamatta perussopimusta? On tarpeen puuttua siihen, että kansalaisaloitteiden osalta komissio on sekä tuomari että tuomaristo, jolla on toimivalta päättää niiden hyväksyttävyydestä, jatkotoimista ja lopullisesta kohtalosta. Katsomme, että vaikka tämä arviointiprosessi on edelleen komission päätettävissä, se on avattava kahdelle muulle institutionaaliselle toimijalle eli neuvostolle ja parlamentille. Institutionaalisten uudistusten lisäksi kyse on kuitenkin näiden instituutioiden hyvin demokraattisesta eetosta. Virallisten sääntöjen lisäksi yhteisiä demokraattisia eetoksia tai ajattelutapoja voidaan hyödyntää jokapäiväisessä käytännössämme.

Muistettakoon hetken, kun ajattelemme, että jokainen eurooppalaisen kansalaisaloitteen käynnistämistä koskeva vetoomus tuo esiin sen, että monet kansalaiset pitävät niin tärkeänä, että he voivat osallistua monikansallisen politiikan raskaaseen tehtävään ja organisoida – olipa kyse sitten taistelusta ilmaston puolesta, ehdoton perustulo Euroopassa, EU:n kansalaisten täydet poliittiset oikeudet tai oikeudenmukainen maailmanlaajuinen mahdollisuus saada rokotteita – eurooppalaisen kansalaisaloitteen kampanjoissa ei pelkästään käydä keskustelua yli rajojen. Järjestäjiensä ja kannattajiensa kovan työn avulla kukin eurooppalainen kansalaisaloite luo korvaamattoman arvokkaan uuden kansainvälisen verkoston, jossa on heterogeenisiä yhteenliittymiä omistautuneista eurooppalaisista, jotka haluavat vahvistaa ääntään sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti painottamalla EU:n toimielimiä. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että ilman tietoista institutionaalista tukea valtaosa tällaisista kampanjointienergiasta kiertää virallisesti. Kun kyseessä on voimakas virta, tyypillinen kansalaisaloitekampanja jättää kuivan joen uoman taakse. Vain harvat vahvistavat perintönsä pysyväksi alhaalta ylöspäin suuntautuvan ja rajat ylittävän poliittisen osallistumisen lähteeksi.

Tällaisen ”demokraattisen jätteen” vuoksi katsomme, että olisi tarkoituksenmukaista, että komissio toteuttaisi innovatiivisia tapoja säilyttää eurooppalaisten kansalaisaloitteiden tuottaman runsaan inhimillisen pääoman runsas elinvoimaisuus. Eikö tämä soveltuisi elimelle, jonka on tarkoitus toimia perussopimusten valvojana? Tämä ei olisi niin korkea järjestys – kansalaisaloitteen järjestäjät ovat jo käyttäneet verkkonsa, joten EY:n mandariinit tarvitsevat vain apua saaliin keräämiseen. Jos EU aikoo toteuttaa aidon lähestymistavan kestävään yhdentymiseen, sen on otettava paremmin huomioon prosessit, jotka ovat kestäviä, selviytymiskykyisiä ja poliittisesti hyväksyttyjä sukupolvien välillä. Sen lisäksi, että ylläpidetään arvokkaita osallistumisverkostoja ja demokraattisia voimia, tällainen lähestymistapa auttaisi tukemaan EU:n oikeuksia ja oikeusvaltioperiaatettajatkuvan osallistumisen ja yhä useampien eurooppalaisten – ja toivottavasti sen ulkopuolisten – kansalaisten omistajuuden tunneen siitä, että myös unioni kuuluu heille.

Lapsi ei enää

Tähän mennessä, ja kenties yllättäen, Euroopan kansalaisilla ja järjestäytyneellä kansalaisyhteiskunnalla on ollut keskeinen rooli eurooppalaisen kansalaisaloitteen tarkoituksenmukaisuuden parantamisessa. Riippumatta siitä, mistä he tulevat, heidän on jatkettava totuuden puhumista valtaan. EU:n toimielinten on kuitenkin tässä vaiheessa osallistuttava tähän suureen demokraattiseen toimintaan ja tehostettava toimintaansa. Toimikautensa alussa komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen sitoutui ”säädökseen” aina, kun Euroopan parlamentti ”hyväksyy päätöslauselmia, joissa komissiota pyydetään esittämään lainsäädäntöehdotuksia” (unioni, joka toimii enemmän). Tietoisena tästä uudesta sitoumuksesta Euroopan parlamentti voisi testata sitä käyttämällä oikeuttaan hyväksyä ei-sitovia päätöslauselmia, joissa kannatetaan menestyksekkäitä eurooppalaisia kansalaisaloitteita – kuten se viimeksi teki Minority SafePack -paketin yhteydessä – vaan myös käyttämällä aloiteoikeuttaan ja antamalla päätöslauselmia Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 225 artiklan mukaisesti. Tällainen toimintatapa antaisi toimielimille mahdollisuuden osallistua entistä enemmän EU:n kansalaisten EU:n päätöksentekoon. Kuvitellaan seuraavaa: ketjureaktio, joka johtaa kansalaisia Euroopan parlamentin ja komission kautta kohti uutta EU:n lainsäädäntöä. Valtioiden rajat ylittävä demokratia alkaa siitä, että vallassa olevat pitävät paikkansa heidän sanojensa suhteen.

Vastuuvapauslauseke: EU:n kansalaisaloitefoorumissa esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia. Ne eivät millään tapaa edustaEuroopan komission tai Euroopan unionin kantaa.