Navigation path

Left navigation

Additional tools

Euroopan komissio

[Check Against Delivery]

José Manuel Durão Barroso

Euroopan komission puheenjohtaja

Euroopasta

Pohdintoja Euroopan unionin nykypäivästä ja tulevaisuudesta

Euroopan komission puheenjohtajan José Manuel Durão Barroson puhe

Humboldt-yliopisto, Berliini, 8. toukokuuta 2014

Nós estamos na Europa e é na Europa que nós nos salvamos ou nos perdemos todos. 1

Eduardo Lourenço

Aivan ensiksi haluan kiittää ystävällisestä kutsusta saapua tänään tähän suureen saksalaiseen ja eurooppalaiseen oppilaitokseen, Humboldt-yliopistoon – Hegelin, Max Planckin ja Albert Einsteinin opinahjoon. Olen kiitollinen, että saan tänään esittää tämän Eurooppa-aiheisen Humboldt-luennon. En ole halunnut tehdä sitä aiemmin, koska aihe soveltuu mielestäni hyvin jäähyväispuheeksi nyt kun olen päättämässä kymmenvuotista työrupeamaani Euroopan komissiossa. Sitä paitsi olen kuullut, että tässä yliopistossa opiskelijat ovat tottuneet puolentoista tunnin luentoihin. Yritän puhua hieman lyhyemmin. Uskon kuitenkin, että tämä on oikea aika ja oikea paikka kertoa vilpittömin sanoin kokemuksistani ja Euroopan tulevaisuutta koskevista ehdotuksistani.

Arvoisat kuulijat

Olen ollut aktiivisesti mukana Euroopan yhdentymiskehityksessä yli 30 vuotta. Viime vuosikymmenen ajan olen toiminut Euroopan komission puheenjohtajana ja sitä ennen oman maani Portugalin ulkoministerinä ja pääministerinä. Ennen kuin jätän tehtäväni komissiossa, katson velvollisuudekseni jakaa kokemuksiani ja näkemyksiäni siitä, miten tähänastisen kehityksen pohjalta olisi jatkettava eteenpäin.

Katson, että kyseessä on velvollisuus – mutta ei kuitenkaan pelkkä velvollisuus, koska suhtaudun Eurooppaan intohimoisesti. Nyt on aika pohtia maanosamme tulevaisuutta ja tehdä sitä koskevia päätöksiä.

Näiden kymmenen vuoden aikana kehitys on ollut niin myönteistä kuin kielteistäkin, mutta aina ainutlaatuista.

Kuluneen vuosikymmenen aikana Euroopan yhdentymiseen löivät leimansa historialliset saavutukset, ennen muuta Euroopan unionin laajentuminen Keski- ja Itä-Eurooppaan ja uusiin Välimeren maihin vuodesta 2004 alkaen. Toisaalta syntyi myös ennennäkemättömiä kriisejä. Ensimmäinen näistä oli vuonna 2005 alkanut tapahtumaketju, jonka myötä kävi selväksi, ettei Euroopan perustuslakia koskevaa sopimusta voitaisi ratifioida. Tilanne parani vasta kun Lissabonin sopimus tuli voimaan vuonna 2009. Vuonna 2008 puhjenneesta finanssikriisistä kehittyi sittemmin julkisen talouden velkaantumisesta johtuva taloudellinen ja sosiaalinen kriisi, joka koetteli koko Euroopan unionin ja erityisesti yhteisen rahamme euron vakautta merkittävällä tavalla. Sen voittamiseksi on tarvittu poikkeuksellisia toimenpiteitä, muun muassa kokonaan uusia välineitä.

Nyt edessämme on uusia haasteita Ukrainan ja Venäjän tilanteen myötä – kyseessä on todennäköisesti suurin Euroopan turvallisuutta ja rauhaa koetteleva haaste sitten rautaesiripun repeämisen ja Berliinin muurin murtumisen.

Kuluneen vuosikymmenen aikana kertyneet kokemukset avaavat Euroopan unionin tulevaisuudesta käytävään keskusteluun väistämättä uusia ja erilaisia näkökulmia. Seuraavien pohdintojen tarkoituksena on virittää tätä keskustelua.

Kutsun niitä pohdinnaksi Euroopan unionin nykypäivästä ja tulevaisuudesta, koska olen vakuuttunut siitä, että EU:ta on kehitettävä edelleen ja että tämän kehityksen on tapahduttava orgaanisesti eikä yhtäkkisin toimenpitein.

Kehitys on uudistumista, ei vallankumousta.

Kehittymistä, ei vastavallankumousta.

Hyvät kuulijat

Historia ei etene suoraviivaisesti ja sujuvasti, vaan mutkitellen. Aina silloin tällöin sen kulku odottamatta kiihtyy. Elämme parhaillaan taas nopeutuvan tapahtumien kulun aikaa niin Euroopassa kuin muuallakin maailmassa, ja valtiot ja muut toimijat ponnistelevat selvitäkseen tilanteesta.

Euroopan yhdentyminen on alusta asti ollut keino hallita tällaisia muutoksia, keino auttaa valtioita mukautumaan historian haasteisiin, joista ne eivät selviäisi yksin.

Kuluneen vuosikymmenen kriisit ovat jälleen osoittaneet, että unionin instituutiot ovat erittäin sopeutumiskykyisiä ja joustavia. Voitaisiin puhua niiden muovautuvuudesta: ne muuttavat muotoaan, mutta sisältö säilyy.

Mikä tämä sisältö, Eurooppa-projektin ydin, sitten on?

Toisen maailmansodan jälkeen luodussa ensimmäisessä vaiheessa – voisimme antaa sille nimen ”Eurooppa 1.0” – Eurooppa-hankkeessa pyrittiin turvaamaan rauha ja vauraus Euroopan vapaissa osissa taloudellisen yhdentymisen kautta Ranskan ja Saksan sovinnon perustalle.

Kun rautaesirippu repesi ja Berliinin muuri murtui, syntyi Eurooppa 2.0, jonka tavoitteena oli avointen markkinoiden ja avoimen yhteiskunnan luominen laajentuneeseen, uudelleen yhdistyneeseen Eurooppaan.

Finanssi- ja talouskriisin seurausten ja moninapaisen globalisoituvan maailman syntymän myötä käynnistyi yhdentymisen kolmas vaihe. Nyt on aika ottaa käyttöön Eurooppa 3.0.

Jokainen vaihe EU:n kehityksessä on tehnyt siitä entistä interaktiivisemman ja monimutkaisemman ja syventänyt sen vaikutusta, koska haasteet ovat olleet yhä suurempia ja vaikeaselkoisempia ja edellyttäneet yhä kehittyneempiä yhteistyömuotoja.

Yhdentymisen kolmannessa vaiheessa on – tai pitäisi olla – ensi sijassa kyse vaikutusvallasta, jota tarvitaan rauhan ja vaurauden turvaamiseksi globalisoitumisen ehdoilla. Talous- ja finanssikriisi osoitti erityisen selvästi, että euroalueen hallintotavan parantaminen oli välttämätöntä yhteisen rahan pitkän aikavälin kestävyyden kannalta. Saattaa olla myös välttämätöntä toteuttaa luonteeltaan aiempaa poliittisempia lisätoimia. Haasteena tässä on tietenkin se, miten tämä onnistuu siten, että sisämarkkinoiden ja unionin yhtenäisyys kokonaisuutena säilyy. Voi olla, että Euroopassa on tarpeen tehdä tiiviimpää yhteistyötä monella eri nopeudella. Mutta moneen luokkaan jakautunut Eurooppa on aina kyetty välttämään keinolla millä hyvänsä, ja siihen meidän on kyettävä aina. Joustavuus: kyllä, monikerroksisuus: ei.

Ennen kuin palaamme yksityiskohtaisemmin näihin institutionaalisiin haasteisiin ja Euroopan vaikutusvaltaan maailmassa, haluan muistuttaa, että Euroopan yhteisöjen syntymästä lähtien päätavoitteena on ollut rauha ja vauraus. Viimeaikaiset tapahtumat vahvistavat, että ne ovat edelleen keskeisen tärkeitä.

Rauha ja vakaus ovat elintärkeitä, koska Euroopan talouden perusteisiin kohdistunut todellinen uhka murensi itseluottamustamme ja johti lähes absurdiin ja itseään ruokkivaan paniikkiin, joka vaaransi lopulta koko Euroopan yhtenäisyyden perustan. Euron mahdollisen kaatumisen uskottiin johtavan koko unionin sortumiseen. Sen seurauksena Eurooppa olisi varmasti jälleen jakautunut ensimmäisen ja toisen luokan talouksiin ja yhteiskuntiin. Tämä olisi varmasti merkinnyt loppua visiolle tasa-arvoisten, yhä läheisempään liittoon sitoutuneiden kansakuntien Euroopasta.

Vaikka pohjoisen ja etelän, rikkaiden ja köyhien, velallisten ja velkojien, ytimen ja periferian välille on syntynyt kitkaa, emme ole antaneet sen pirstoa Eurooppaa. Päinvastoin, olemme ryhtyneet määrätietoisesti syventämään talous- ja rahaliittoa pitäen samalla tiukasti kiinni Euroopan unionin yhtenäisyyden perusperiaatteista. Euroopan komissiosta Euroopan keskuspankkiin Euroopan unionin toimielinten toimivalta on lisääntynyt ja painoarvo kasvanut. Eräät näistä toimivaltuuksista ovat sellaisia, ettei niitä olisi voitu muutama vuosi sitten, ennen kriisiä, kuvitellakaan. Unionin taso on saanut vain lisää merkitystä. Taloudessa on koettu suurin institutionaalinen muutos sitten euron synnyn.

Jos joku ajattelee, että rauhanpyrkimysten korostaminen Euroopan yhdentymisessä kuului menneisyyteen, hänen on syytä katsoa, mitä tapahtuu Ukrainassa. Rauha ei ole milloinkaan selviö. Rauhan säilyttäminen on jokaisen sukupolven tehtävä, siihen on pyrittävä yhä uudelleen, Euroopan yhtenäisyyden myötä, toteuttamalla yhtenäisiä unionin toimia myös lähialueillamme ja kansainvälisellä tasolla. Rauhan ajatus on Euroopan yhdentymisessä yhä päivänpolttava.

Myös vauraus, joka on tehnyt yhdentymisen alusta asti Euroopan unionista niin houkuttelevan, on ollut uhattuna finanssi- ja talouskriisissä. Se oli pohjimmiltaan kasvumallien kriisi, joka syntyi yrityksistä paisuttaa talouskasvua finanssikeinottelulla ja julkisen ja yksityisen sektorin velkaantumisella niin Amerikassa kuin Euroopassakin.

Nyt talouskasvuun pyritään taas raskaampaa tietä, kehittämällä globaalia kilpailukykyä innovoinnin ja rakenneuudistusten avulla. Kriisistä pahiten kärsineet maat ovat toipumassa vauhdilla. Juuri tällä viikolla oma maani, Portugali, ilmoitti jättävänsä rahoitustukiohjelman, eikä pyydä Euroopan unionilta lisätukea. Irlanti, Espanja ja Portugali ovat edistyneet merkittävästi tavoitteidensa saavuttamisessa. Myös Kreikka ja Kypros ovat vaikeuksistaan huolimatta menossa oikeaan suuntaan. Monien ennustusten vastaisesti yksikään maa ei lähtenyt euroalueesta, vaan Latvia päinvastoin kykeni liittymään siihen uutena maana merkittävien ponnistelujen jälkeen. Euroopan maat soveltavat nyt kriisin myötä saamiaan oppeja velkaantumisen ja makrotalouden epätasapainotilojen hoidossa. Talousuudistuksia toteutetaan, mutta eräiden suurtenkin talouksien olisi nopeutettava tulosvauhtia. Nämä toimet eivät myöskään ole enää pelkästään eri maiden sisäisiä ponnisteluja, vaan niissä pyritään yhä enemmän ottamaan huomioon valtioiden rajat ylittävät politiikat ja vaikutukset.

Unionin on vahvistettava legitimiteettiään tulosten muodossa. Tuloksia voidaan saavuttaa vain jatkamalla innovointia ja uudistuksia: on uudistettava talouden rakenteita, julkishallintoa, työmarkkinoita, sisämarkkinoita, energia- ja ilmastopolitiikkaa ja niin edelleen. Yhteisöllisyys edellyttää, että nämä tulokset saavutetaan.

Eräät toteutetuista uudistuksista ovat toki olleet hyvin kipeitä. Joissakin jäsenvaltioissa on syntynyt sosiaalista ahdinkoa. On kuitenkin tärkeää huomata, että nuo uudistukset olisi pitänyt toteuttaa joka tapauksessa – euron kanssa tai ilman sitä, Euroopan unionin kanssa tai ilman sitä. On myös syytä muistaa, että euro tai Euroopan unioni eivät olleet syy vaikeuksiin. Unioni ei ollut ongelmien syy, vaan päinvastoin osa niiden ratkaisua.

Eurooppalainen sosiaalinen markkinatalous perustuu ainutlaatuiseen yhteiskuntamalliin. Vaikka hyvinvointivaltion mallissamme on jäsenvaltiokohtaisia eroja, se poikkeaa kaikista muista suurista talouksista ja yhteiskunnista – niin teollisuusmaista kuin nopeasti kehittyvän talouden maistakin. Kansalaiset arvostavat tätä mallia ja ovat sitoutuneet sen arvoihin. Malli on ainutlaatuinen yhdistelmä vastuuta omasta itsestä ja solidaarisuutta yhteiskuntaa ja muita sukupolvia kohtaan. Malliin kuuluvat myös yhteiset tavoitteet, kuten turva vanhuuden ja vaikeuksien varalta. Vain tekemällä yhteistyötä ja sopeutumalla muutokseen voimme turvata sosiaalisen markkinataloutemme.

Kolmas Euroopan yhdentymisen vaihe perustuu vaikutusvaltaan. Rauhan ja vaurauden suojaamiseksi Euroopan unionin on oltava halukkaampi käyttämään sitä maailmassa. Luottamus EU:n globaaliin vaikutusvaltaan sai kriisin aikana pahoja kolhuja kansainvälisellä tasolla. Eurooppalaisen talousmallin houkuttelevuus heikkeni maailmassa väliaikaisesti. Arvomme ja arvovaltamme globaalina toimijana joutuivat kyseenalaisiksi. Nyt meidän on taisteltava tiemme takaisin maailmannäyttämölle ja palautettava roolimme ja merkityksemme. Globalisaation haaste ulottuu paljon laajemmalle kuin talouteen. Meidän on arvioitava uudelleen diplomatian toimintatapamme ja yhdistettävä puolustusvalmiutemme. Meidän on pidettävä arvoistamme kiinni tiukemmin kuin koskaan.

Koko maailma mukautuu ja uusi maailmanjärjestys muotoutuu. Jos emme osallistu sen uudistamiseen, jäämme tulevasta kehityksestä osattomiksi. Myös tässä Ukrainan tapahtumat osoittavat, että meidän on oltava valppaina ja toimittava yhtenä rintamana. Euroopan on joko osoitettava yhtenäisyytensä ja halunsa käyttää vaikutusvaltaansa – tai se menettää merkityksensä.

Tämä edellyttää Euroopan unionin sisäisen tilan vakauttamista.

Meidän on kavennettava kolmenlaisia vajeita. Meillä on hallintovaje, sillä jäsenvaltiot eivät enää kykene yksin täyttämään kansalaisten tarpeita eikä EU:n toimielimillä edelleenkään ole kaikkia keinoja täyttää niitä. Meillä on legitimiteettivaje, koska kansalaiset kokevat, että päätökset tehdään liian kaukana heistä. Ja meillä on odotusten aiheuttama vaje, sillä kansalaiset odottavat enemmän kuin mitä poliittisen järjestelmän avulla voidaan saavuttaa. Jäsenvaltiot eivät ole automaattisesti yhtä mieltä välineistä, joilla nämä vajeet voitaisiin korjata Euroopan tasolla. Meidän on siis määriteltävä haluamamme yhteisöllisyyden taso, ja siitä riippuu roolimme maailmassa.

Vakaus syntyy vasta, kun korkean tason yhteisöllisyyden kautta saavutetaan uusi tasapaino.

Arvoisat kuulijat

Mukautuminen on välttämätöntä, mutta helppoa sen ei ole koskaan väitetty olevan.

Perinpohjaiset muutokset ovat erityisen haastavia Euroopan maille, joiden on demokraattisina maina pohdittava paitsi sitä, mitä täytyy tehdä, myös sitä, miten se on tehtävä. Ei riitä, että sopeudumme uusiin realiteetteihin, vaan ne on hyväksyttävä vakaumuksella ja luotava luottamusta siihen, että ne koituvat kaikkien parhaaksi. Muistan kuulleeni Eurooppa-neuvoston kokouksessa pääministerien toteavan: ”Tiedämme, mitä on tehtävä. Ainoa ongelma on se, että jos teemme niin, häviämme seuraavat vaalit.”

Tämä ei kuitenkaan voi olla tekosyy olla ryhtymättä välttämättömiin toimiin, jättää vakaumuksen vaikea työ tekemättä. Rendre possible ce qui est nécessaire, välttämättömän tekeminen mahdolliseksi, on vastuullisen hallinnon edellytys.

Tässä tilanteessa ei koetella pelkästään Euroopan unionia. Valtiot ympäri maailman ovat samantapaisten haasteiden edessä, vaikka eri tavoin. Demokratia on jälleen kerran osoittautumassa parhaaksi ja vakaimmaksi tavaksi vastata niihin. Toisaalta on kuitenkin todettava, että demokratia edellyttää kaikkia muita järjestelmiä enemmän valtiomiestaitoja ja rohkeaa johtajuutta.

Euroopan yhdentymistä on aina ajettu – toisin kuin eräät tahot katsovat – alhaalta ylöspäin yhtä paljon kuin ylhäältä alaspäin.

Näin oli vastarintaliikkeiden, ammattiliittojen ja yrittäjien kohdalla, jotka alkoivat sodan kauhujen jälkeen tehdä yhteistyötä. Näin oli nuorten saksalaisten ja ranskalaisten kohdalla, jotka ylittivät innokkaasti henkisiä ja valtioiden rajoja 1950-luvulla. Näin oli niiden kreikkalaisten, portugalilaisten ja espanjalaisten kohdalla, jotka 1970-luvulla vapauttivat itsensä diktatuurista kuuluakseen Eurooppaan – jotka näkivät, etteivät heidän maidensa hallintojärjestelmät pystyneet eivätkä halunneet mukautua, vaikka muu maailma kulki eteenpäin ilman niitä. Näin oli keski- ja itäeurooppalaisten kohdalla Puolan Solidarność-ammattiliitosta Prahan samettivallankumoukseen, Baltian itsenäisyysliikkeistä unkarilaisiin, jotka ensimmäisinä raottivat rautaesirippua 1980- ja 1990-luvuilla. He näkivät, että demokratia tarkoitti pitkälti kuulumista Euroopan unioniin. Oma sukupolveni koki Portugalissa saman, jonka myöhemmät sukupolvet sittemmin kokivat Itä- ja Keski-Euroopassa. Kuten Vaclav Havel sanoi, he tiesivät, että ”Eurooppa on kotimaidemme kotimaa”.

Konrad Adenauer kuvasi vuonna 1951 Lontoossa pitämässään puheessa, miten tilanteen laaja ymmärtäminen sai Saksan toimimaan niin päättäväisesti Euroopan yhdentymisen varhaisissa vaiheissa. ”Kyseessä ei ole pelkkä bolševismin pelko, vaan myös siitä riippumatta syntynyt havainto, että aikamme ongelmat – rauhan ylläpitäminen ja vapauden puolustaminen – voidaan ratkaista ainoastaan suuremmassa yhteisössä. Saksassa laajat joukot ovat vakuuttuneita tästä. Tämä tosiseikka on mahdollistanut liittohallituksen ja Saksan kansan vapaasti valittujen edustajien liittymisen eurooppalaisen liikkeen kärkeen ja kaikkien Euroopan yhdentymistä ja integraatiota tukevien toimien tarmokkaan tukemisen. Voinen tässä yhteydessä viitata siihen, että Saksan liittopäivät kannatti 26. heinäkuuta 1950 yksimielisesti Euroopan liittovaltion luomista”.

Laajapohjainen poliittinen ja yhteiskunnallinen tuki on nyt tärkeämpää kuin koskaan. Ilman sitä emme voi toimia. Emme voi – emmekä saa – pakottaa julkista mielipidettä puolellemme. Mutta voimme yrittää saada aikaan tarvitsemamme konsensuksen. Tässä mukaan kuvaan tulee poliittinen johtajuus. Johtajuus on vastuun ottamista. Johtajuus ei ole suosittujen tai populististen trendien seuraamista. Euroopan unioni on muuttunut. Siitä on erityisesti Lissabonin sopimuksen ansiosta tullut entistäkin kokonaisvaltaisempi demokraattinen hallintojärjestelmä, jonka vaikutus kansalaisten elämään on selvästi suurempi kuin ennen. Olemme rakentaneet paljon aiempaa tiiviimpää unionia, mikä aiemmin oli pelkkä pyrkimys.

Niinpä pelkät byrokraattiset, teknokraattiset ja diplomaattiset päätöksentekomenettelyt eivät enää riitä; huippukokousten pitämiselläkin on rajansa. Tarvitaan uutta keskustelua, uutta vuoropuhelua, jotta unionia voidaan viedä taas eteenpäin. Tarvitaan selkeää Eurooppa-hankkeen omistajuutta sekä kansallisella että valtioiden välisellä tasolla.

Tämä on asian ydin: politiikka ja hallintojärjestelmä voivat toimia vain siinä tapauksessa, että yhteisöllisyydestä ja keinoista sen saavuttamiseksi on päästy yhteisymmärrykseen.

Eurooppa-hankkeen ainutlaatuinen sui generis -rakenne, alati jatkuvan työn luonne näkyy siinä, että Maastrichtin sopimuksen voimaantulosta lähtien on useaan otteeseen keskusteltu perussopimusten uudistamisesta. Finanssi- ja talouskriisi on tehnyt nämä kysymykset jälleen ajankohtaisiksi. Euroopan perustuslakihankkeesta ei ole luovuttu.

Mielestäni perustuslakia koskevaan kysymykseen ei voida antaa lopullista vastausta, ei ainakaan juuri nyt.

Äärimmäiset yhdentymisen kannattajat eivät voi jättää huomiotta sitä, että kansalaisten suuri enemmistö ei halua Euroopan yhdentymistä kansallisvaltion kustannuksella. Ne, jotka puolestaan katsovat asioita puhtaasti kansallisesta tai hallitustenvälisestä näkökulmasta, eivät voi ohittaa sitä, että kansallisvaltiot eivät enää yksinään kykene tarjoamaan kansalaisille sitä, mitä nämä odottavat. On hyödytöntä yrittää määrittää Euroopan yhdentymiskehitykselle minkäänlaista päätepistettä suuntaan tai toiseen.

Asiaa on lähestyttävä toisin. Euroopan yhdentyminen perustui kaikissa vaiheissa selkeään tavoitteeseen, selkeään käsitykseen siitä, että EU:n toimintaa tarvitaan. Keinoja näiden tavoitteiden saavuttamiseksi, eli perussopimuksia ja toimielimiä, on muokattu aina poliittisen tahdon mukaisiksi.

Ennen kuin alamme puida taas yhden sopimuksen teknisiä yksityiskohtia, meidän on siis vastattava seuraaviin kysymyksiin: Millaista yhteisöllisyyttä pidämme tarpeellisena, olennaisena, välttämättömänä eri pääkaupunkien ja Brysselin välillä? Mitkä ovat ne asiat, joista on päätettävä yhdessä, tapahtuipa mitä tahansa? Mikä on unionimme sovittu, vakiintunut, yhteinen tarkoitus? Missä määrin sidomme kohtalomme yhteen lopullisesti ja varauksetta? Lyhyesti: mikä on visiomme?

Kriisin myötä päättyi aikakausi, jolloin konsensus oli itsestäänselvyys ja Euroopan yhdentymisessä edettiin miltei vaistonvaraisesti. Nyt konsensuksesta on sovittava selvin sanoin. On aika aloittaa poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu siitä, millaista yhteisöllisyyttä haluamme, miten pitkälle ja miten syvälle haluamme yhdentymisen etenevän, mihin kukin haluaa osallistua, ja miksi.

Arvoisat kuulijat

Pyrin hahmottelemaan politiikkaa, periaatteita ja toiminta-aloja, jotka mielestäni ovat keskeisimpiä tällaisen konsensuksen aikaansaamisessa.

Euroopan komission puheenjohtaja Roy Jenkins oli huhtikuussa 1978 tilanteessa, joka tuli minullekin aivan liian tutuksi vuosikymmeniä myöhemmin.

”Yhteisön talous kattaa työpaikat ja taantuvat teollisuuden alat, vakaan rahatalouden, aluepolitiikan ja energiavaihtoehdot”, hän totesi. ”Nämä kaikki ovat kuitenkin politiikan ainesosia, eivät byrokratian.”

Ja vaikka hänen päätelmänsä kuulostaa itsestäänselvyydeltä, se on mielenkiintoinen: ”Vaikka jotkut saattavat luulla muuta, yhteisön toimielimet on rakennettu huolellisesti, ja niitä on myös mukautettu ajan myötä mahdollistamaan vuorovaikutus ongelmakysymyksen ja sen ratkaisun välillä niin teknisellä kuin poliittisellakin tasolla. Ne eivät ole täydellisiä… mutta puitteet päätöksenteolle ovat olemassa.”

Houkutuksena tuolloin oli, ja on edelleen, se, että päätöksenteon puitteista keskustellaan ennen sitä, mitä Roy Jenkins kutsui politiikan ainesosiksi.

Aivan liian usein EU:n toimintaa koskevaa keskustelua käydään vain institutionaaliselta tai perustuslailliselta kannalta. Pakkomielteinen keskittyminen hallintojärjestelmään on johtanut huomion pois toimintalinjoista ja politiikoista, joihin pitäisi keskittyä. Sen sijaan, että tehtäisiin päätöksiä, keskustellaan siitä, miten niitä pitäisi tehdä ja kuka ne saa tehdä.

Kuten Jenkins neljä vuosikymmentä sitten, varoitan toimimasta näin.

Euroopan yhdentymisen kolmannen vaiheen haasteita on tarkasteltava ensinnäkin tarvittavien politiikkojen ja toiseksi tarvittavien toimintalinjojen kannalta ja vasta kolmanneksi sen kannalta, millainen hallintojärjestelmä kahden ensimmäisen toteuttamiseen tarvitaan. Tässä järjestyksessä.

Kun keskustellaan Euroopan tulevaisuudesta, on keskusteltava ensisijaisesti politiikoista ja toimintalinjoista, ei toimielimistä ja perussopimuksista. On keskusteltava siitä, mitä haluamme tehdä yhdessä ja miksi. Jos tästä ei päästä yhteisymmärrykseen, voimme puhua loputtomasti toissijaisuuslausekkeista ja osallistumatta jättämisistä vakuuttamatta ja tyydyttämättä ketään. Meidän on niin yksilöinä kuin yhteisönäkin päätettävä, mitä haluamme tehdä yhdessä – ja mitä meidän ei tarvitse, tai mitä emme halua, tehdä yhdessä.

Päätöksenteon puitteet Euroopan unionissa ovat kehittyneet valtavasti vuosien mittaan, ei vain Jenkinsin ajoista vaan myös minun aikanani. Jos verrataan tilannetta kaksikymmentä vuotta sitten siihen, missä olemme nyt, kehitys on silmiinpistävää.

Enkä tarkoita yksinomaan toimivaltaa, vaan pääasiassa päätöksentekoprosessin keinoja ja dynamiikkaa. Olen saanut osallistua neuvoston kokouksiin vuodesta 1987 ja Eurooppa-neuvostoon vuosina 1992–1995. Voin todeta, että muutokset ovat olleet huomattavia. Joissakin tapauksissa toimielinten toimintakulttuuri on muuttunut perusteellisesti.

Vielä 1990-luvun alussa Euroopan yhteisö oli keskittynyt neuvoston ympärille. Komissiolla oli toki aloiteoikeus, mutta suurin osa päätösvallasta oli jäsenvaltioilla. Unionin järjestelmä ja menettelyt ovat muuttuneet noista ajoista ratkaisevasti.

Ensimmäinen ja tärkein muutos on ollut Euroopan parlamentin vallan lisääntyminen ja roolin muuttuminen neuvoa-antavasta kokouksesta välttämättömäksi toiseksi lainsäätäjäksi. Parlamentti tosin itsekin empii yhä usein sen suhteen, onko sen roolina toimia keskusteluareenana vai tehdä päätöksiä. Kaikki Euroopan parlamentin toimijat eivät ole vielä täysin voittaneet kiusausta esittää vaatimuksia miettimättä toteutusmahdollisuuksia ja aliarvioida tiettyjen päätösten poliittiset edellytykset. Olemme saaneet huomata, että eräät tahot mieluummin protestoivat tai jopa toimivat järjestyksen vastaisesti kuin omaksuvat roolin, jonka avulla voitaisiin saada aikaan käytännön tuloksia muiden toimielinten kanssa. Näin tapahtuu todennäköisesti myös siksi, ettei parlamentilla ole omaa aloiteoikeutta. On kuitenkin todettava, että parlamentin panos on ollut suurimmaksi osaksi rakentava. Parlamentti on koko kuluneen vuosikymmenen pelannut korkeilla panoksilla, mutta lopulta kuitenkin noudattanut sääntöjä Euroopan unionin talousarvion hyväksymisestä aina pankkiunionin valmiiksi saattamiseen asti.

Jäsenvaltioiden väliset suhteet ovat niin ikään hyvin erilaiset kuin ennen, mikä johtuu dynamiikasta, joka on 28 jäsenvaltion kesken kovin erilainen kuin 12 jäsenvaltion kesken. Toisin kuin EU:n hallintoa koskevien stereotypioiden mukaan usein ajatellaan, kyse ei ole ainoastaan eikä edes ensisijaisesti koosta ja mahdista. Kyse on visiosta ja tärkeysjärjestyksestä. Voin vertailla tämän päivän Eurooppa-neuvoston dynamiikkaa esimerkiksi vuosiin 1992 tai 1994, kun jäsenvaltioita oli 12 ja kokouksiin osallistuivat myös ulkoministerit. Muistan noista kokouksista Helmut Kohlin, François Mitterrandin ja Felipe Gonzálezin. Dynamiikka on tänään aivan erilainen kuin silloin.

Toiset hallitukset ovat neuvottelupöydässä aina puolustuskannalla, toisilla on mielessään jokin tietty asia, eräillä taas ei ole palavaa kiinnostusta mihinkään. Vain harvoilla johtajilla on kokonaisvaltainen näkemys ja kattava lähestymistapa. He tuntevat vastuuta Euroopasta, mutta kaikkien vastuuntunto ei ole samalla tasolla. Juuri tämä vastuuntunto antaa etulyöntiaseman EU:n kaltaisessa poliittisessa prosessissa.

Samoin painopiste neuvoston puolella on siirtynyt huomattavasti. Perustamissopimusten tausta-ajatuksen mukaan ulkoasiainministereistä koostuvan yleisten asioiden neuvoston oli tarkoitus olla poliittisesti tärkein toimija neuvostossa. Nyt tämä rooli on täysin siirtynyt Eurooppa-neuvostolle. Euroopasta on tullut päämiesten asia, Chefsache. Valtioiden päämiehet yhteen tuovan Eurooppa-neuvoston merkitys lisääntyi jo ennen kuin sen toimivuutta parannettiin ja vakiinnutettiin Lissabonin sopimuksessa, kun perustettiin Eurooppa-neuvoston pysyvän puheenjohtajan virka. Toki osa sen dynamiikasta liittyy talous- ja rahoituskriisiin ja tarpeeseen saada nopeasti käyttöön rahoitusta, jota vain jäsenvaltiot voivat tarjota. Tilanne saattaa muuttua ajan myötä. Valtioiden ja hallitusten päämiesten on ymmärrettävä paitsi kansallinen, myös eurooppalainen roolinsa.

Painopisteen siirtyminen neuvostosta Eurooppa-neuvostoon on kuitenkin tuonut mukanaan eräänlaisen täytäntöönpanovajeen. Kriisien uusien käänteiden yhteydessä esitettiin herkästi vaatimuksia Eurooppa-neuvoston tai euroalueen huippukokousten järjestämisestä. Tästä oli etuna se, että päättäjille syntyi paine tehdä päätöksiä. Huippukokoukset kuitenkin arkipäiväistyivät, ja syntyi tunne siitä, että päätökset olivat aina riittämättömiä ja täytäntöönpano myöhässä. Valtioiden ja hallitusten päämiesten päätöksiä ei aina toteutettu jäsenvaltioiden tasolla loppuun asti. Painetta oli liikaa, mutta tarkkuutta liian vähän.

Komissio on tämän kaiken keskellä ollut korvaamaton ja entistä vahvempi voima. Sen oikeus tehdä aloitteita on säilynyt läpi koko kriisin. Tämä aloitekyky – saanen sanoa näin – joka on perua Walter Hallsteinilta ja jota Jacques Delors kehitti edelleen, oli aina olemassa, ja sen pohjalta esitettiin ratkaisevan tärkeitä kokonaisuuksia rahoituksenvakausmekanismista (ERVM), rahoitusvakausvälineestä (ERVV) ja myöhemmin komission ehdotukseen perustuvasta vakausvälineestä (EVM) komission ensimmäisenä ehdottamaan pankkiunioniin2. Komissio on ehdottanut hankejoukkolainojen käyttöönottoa ja antanut säädösehdotuksia talouden ohjausjärjestelmän uudistamisesta, esimerkiksi uudesta vakaus- ja kasvusopimuksesta. Komissio on aina noudattanut aidosti eurooppalaista lähestymistapaa käyttäessään aloiteoikeuttaan.

Mielenkiintoista kyllä, paras osoitus komission keskeisestä roolista on hallitustenvälinen vakaussopimus. Komissio toi neuvottelupöytään asiantuntemusta ja luovaa oikeudellista osaamista koko neuvottelujen ajan. Ja lopulta komissio astui tässäkin – hallitustenvälisessä – tilanteessa etulinjaan, kun oli aika taata tehokas täytäntöönpano. Jotta syntyisi tuloksia, komissio ei aina voi ottaa itselleen kunniaa, mutta ei pidä luulla, että sen rooli olisi heikkenemässä. Unionissa ei ole muuta tahoa, jossa horisontaalinen näkemys eli tieto jäsenvaltioiden tilanteiden moninaisuudesta yhdistyisi vertikaaliseen käsitykseen – unionin politiikkojen tuntemukseen – samalla tavalla kuin komissiossa.

Jotta voitaisiin ymmärtää täysin, mitä vuosien varrella on tapahtunut, on tarkasteltava myös asian käsittelyä tiedotusvälineissä. Se on aiempaa syvällisempää, nopeampaa ja paljon kattavampaa ja kriittisempää. Huippukokouksia ja johtajia ei enää kunnioiteta. Menestystä mitataan tulosten perusteella – ja hyvin usein niitä pitäisi syntyä välittömästi. Jos tulokset eivät kestä viestinten analyysiä, ne kuivuvat kokoon, kuten kriisin aikana tapahtui muutamia kertoja erittäin julkisesti. Tämä selittää tiettyyn pisteeseen asti kriisin hoitamisen haparoivuuden, sen tempoilevan luonteen.

Tämä on yksi niistä syistä, joiden vuoksi Euroopan unionia on verrattu rakennustyömaahan. Se näyttää olevan aina rakenteilla ja korjattavana, mutta sen kauneus jää piiloon rakennustelineiden taa.

Eurooppa-hanke on luonteeltaan sellainen, ettei se koskaan lopullisesti valmistu. Niiden, jotka ovat huolissaan yhdenmukaisuuden ja symmetrian puutteesta, on vain mukauduttava arkkitehtuuriin, jossa uusien tehtävien toteuttamista varten luodaan yhä uusia muotoja ja rakenteita. EU:ssa l'èsprit de système ei useinkaan toimi kovin hyvin.

Voimme sanoa, että yhdentymisprosessi on osoittautunut sekä ajan että kriisien aiheuttaman stressin kestäväksi, koska käytössä on aina ollut tulosvelvollisuus, obligation de résultat, johon on vastattu tehokkailla tuloksilla. Olemme kehittäneet täysi-ikäiseksi hallintotavan, joka mahdollistaa päätösten tekemisen laajan konsensuksen perusteella. Kuten olemme nähneet ja näemme edelleen, johtajuudella on merkitystä.

Pirstaloituminen kyetään välttämään ainoastaan johtamalla siten, että pyritään konsensukseen.

Tämän vuoksi olen pitänyt huolta siitä, että johtamissani komissioissa on otettu kollektiivinen vastuu päätöksistä. Komission puheenjohtaja takaa kollegiaalisuuden, jolla vältetään karsinointi ja kapeakatseisuus. Yleensä asian käsittelyn alkaessa olimme eri mieltä ja väittelimme asioista, mutta lopulta miltei kaikki päätökset näiden kymmenen vuoden aikana on tehty yhteisymmärryksessä. Poliittinen toimeenpaneva elin ei ole minikokoinen parlamentti. Toimeenpanevana elimenä komission on otettava vastuu aloitteista, jotka se kollektiivisesti katsoo tarpeellisiksi. Tämän vuoksi komissio tekee päätökset yhdessä, ei erikseen. Myös kollegio, jossa on 28 jäsentä, voi olla toimiva. Ennen kaikkea kyseessä on todellinen yhteisökulttuuri ja toimielimen tehokas johtaminen.

Kun aloitin ensimmäisen kerran komission puheenjohtajana vuonna 2004, Euroopan unionissa oli meneillään kaikkien aikojen suurin laajentuminen. Olin tämän vuoksi erityisen tietoinen siitä, että oli vältettävä pirstaloitumista maantieteellisten, ideologisten tai muiden rajojen mukaan. Uskon vakaasti, että vaikka on tärkeää tunnustaa komission poliittinen luonne, yhtä tärkeää on välttää tekemästä komissiosta puoluepoliittista.

Komissiolla on poliittisten tehtävien lisäksi myös hallinnollisia tehtäviä sekä sellaisia, joita kutsun ”kvasioikeudellisiksi”. Ne edellyttävät suurta viisautta ja tasapainoa poliittisella tasolla, jotta komission uskottavuus eri rooleissa ei kärsi eikä sen riippumattomuus ja ammattiosaaminen vaarannu.

Euroopan unioni on viimeksi kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana saavuttanut suuremman poliittisen ja institutionaalisen kypsyyden. Poliittinen kehys on auttanut meidät läpi kriisin. Nykykäytäntö edellyttää kuitenkin lujittamista, jos haluamme sen jatkuvan.

Nyt olisi keskusteltava siitä, miten tilannetta voidaan vakiinnuttaa ja viedä eteenpäin. Tämä keskustelu on ennakkoedellytys tulevalle työlle, jota ovat kasvun ja työpaikkojen luominen muokkaamalla edelleen sisämarkkinoita ja yhteistä rahaa sekä kauppa-, energia-, ilmasto-, infrastruktuuri-, tutkimus- ja innovaatio-, teollisuus- ja digitalouspolitiikka; meidän on saatava aikaan vapaus ja turvallisuus yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja oikeus- ja sisäasioita koskevan yhteisen politiikan kautta; meidän on saavutettava sosiaalinen hyvinvointi yhteisillä toimilla koulutuksen, kulttuurin ja nuorison alalla sekä vastattava demografisiin ja sosiaaliturvajärjestelmää koskeviin yhteisiin haasteisiin.

Hyvät kuulijat

Päätöksenteon kehys on olemassa, mutta meidän on tunnustettava myös, että Euroopan politiikassa on useita toimintaongelmia, jotka haittaavat valmiuksiamme käyttää sitä.

Tämä on Euroopan demokratian kannalta todellinen ongelma.

Eurooppalaisessa politiikassa on sitoutumisvaje, jota mitkään institutionaaliset mukautukset eivät yksinään voi korjata.

Aina kun demokraattiset päättäjät kieltäytyvät tunnustamasta, puolustamasta ja vahvistamasta yhdessä tekemiään päätöksiä, unionin legitimiteetti kärsii.

Aivan liian usein poliittisia ristiriitoja pidetään järjestelmän puutteina. Sen sijaan, että keskityttäisiin keskustelemaan asiasisällöstä – kuten löytyisikö vaikkapa hehkulamppujen ja oliiviöljyastioiden ongelmaan parempi ratkaisu – kiistanalaiset tulokset esitetään epäkelvon ”Brysselin systeemin” aina yhtä absurdeina tuotteina. Tämä siitä huolimatta, että niin keskustelut kuin tuloksetkin olisivat samankaltaisia, elleivät jopa aivan samoja, jos päätökset olisi tehty jäsenvaltioiden tasolla. Terveysasioita, tuotestandardeja, työntekijöiden oikeuksia, ympäristönsuojelua tai liikenneturvallisuutta koskeva sääntely ei ole ensisijaisesti tulosta ”Bryssel-keskeisyydestä”, vaan yhteiskunnallisesta keskustelusta ja kansalaisten huolenaiheista. Sääntelyaloitteet eivät pääsääntöisesti käynnisty Brysselistä. Ne saavat alkunsa yhteiskunnan, yritysmaailman tai työntekijöiden tarpeista, julkisista keskusteluista ja poliittisista prosesseista. Esimerkiksi ajatukset säännellä hehkulamppuja ja oliiviöljyastioita olivat lähtöisin jäsenvaltioista. Otimme ajaaksemme hehkulamppukysymyksen, koska energiatehokkuus on järkevää. Sen sijaan oliiviöljyjen tarjoiluastioita koskevan aloitteen olemme jättäneet sikseen, sillä emme usko sen tarvitsevan Euroopan tason sääntelyä.

Kansallisen tason ja Euroopan tason poliittinen dialektiikka eivät myöskään ole tasapainossa. Kansallisella tasolla noudatetaan hallitus vs. oppositio -logiikkaa, joten jokaisessa asiassa on sekä ”vastustava” että ”puolustava” osapuoli. EU:ssa tällaista logiikkaa ei ole, joten mikään taho ei ”puolusta” kaikkea, mitä EU tekee. Lähinnä odotetaan, että komissio seisoo aina yhdessä sovittujen päätösten takana, koska sillä on perussopimuksista johtuva rooli puolustaa unionin yleistä etua. Komissio jää kuitenkin aivan liian usein ilman todellista tukea järjestelmässä, jossa kaikilla muilla on varaa olla yhtaikaa hiukan hallituksessa ja hiukan oppositiossa.

Näin kansallisen ja Euroopan tason poliittisten prosessien välillä on ”kognitiivinen dissonanssi”. Tämä puolestaan aiheuttaa lähes skitsofreenista poliittista käytöstä. Kansalliset poliitikot voivat Euroopan tasolla vaatia paljon enemmän kuin kotona ilman, että heidän tarvitsee ottaa vastuuta päätösten hyväksymisestä ja täytäntöönpanosta. Kiusaukset ja mahdollisuudet vastuun väistämiseen ovat moninaiset. Voin kertoa teille omasta kokemuksesta, että usein kuulee jonkin puolueen esittävän mielipiteen omassa maassaan ja sen jälkeen täysin vastakkaisen – ei vain erilaisen, vaan kokonaan vastakkaisen – mielipiteen Euroopan parlamentissa.

Ja lopulta kaikkien – niin kansallisen kuin Euroopankin tason – poliittisten toimijoiden toiminnan seuraukset määritellään edelleen kuitenkin kansallisten vaalien yhteydessä. Ei ole yleiseurooppalaisia poliittisia seuraamuksia, jotka määräytyisivät kansallisesta tasosta riippumatta.

Viime kädessä ongelma on tämä: kaikki maat haluaisivat nähdä Euroopan suurena kuvajaisena omista pyrkimyksistään. Ne ovat taipuvaisia toteamaan, että ”Euroopalla” on ongelma, kun muut eivät kannata niiden tekemiä aloitteita. Monet jäsenvaltiot toivovat tai uskovat, että Euroopasta tulee lopulta iso versio niistä, mutta näin ei tule koskaan tapahtumaan.

Samoin monet poliitikot ovat kiintyneet omaan mikrosääntelyynsä, mutta syyttävät toisia perusteettomasta asioihin sekaantumisesta. Mikään ei ole vahingoittanut unionia niin paljon kuin se, että epäonnistujat syyttävät mieluummin unionia kuin omaa kyvyttömyyttään voittaa enemmistö puolelleen. Tämä puolestaan johtaa ongelmaan, joka on tulevaisuudesta käytävän keskustelun ytimessä: jos ihmiset eivät pidä kansallisesta päätöksestä, he yleensä äänestävät päätöksen tekijää vastaan. Jos he eivät pidä unionissa tehdystä päätöksestä, he tavallisesti ryhtyvät vastustamaan koko unionia.

Ensimmäiseksi on ratkaistava poliittinen kysymys. Jos minulta kysytään, mikä tässä kaikessa mättää, vastaukseni on: It's the politics, stupid!

Kansallisvaltiossa legitimiteettikysymys on periaatteessa ratkaistu. Toimintalinjoja koskevat erimielisyydet eivät yleensä muutu hallintojärjestelmän, poliittisen systeemin, haasteiksi. Euroopan unionissa legitimiteetti kuitenkin riippuu edelleen konkreettisista tuloksista. Vaikka kansalliset toimielimet tai poliittiset puolueet eivät saisi kansalaisilta tukea, tilanne ei yleensä uhkaa kansallista yhtenäisyyttä, kun taas tuen puuttuminen unionin toimielimiltä voi koitua uhaksi koko Euroopan yhdentymiselle. Millä tahansa poliittisella hankkeella on oltava tietty vähimmäismäärä jatkuvaa tukea, avointa tai välillistä. Globaalistumisen aikakaudella tavalliset kansalaiset saattavat suhtautua laitoksiin ja eliittiin epäluuloisesti, mutta Euroopan unionin haaste on omanlaisensa. Kun euroskeptikot ja jopa eurofoobikot ovat saaneet ääntään yhä enemmän kuuluviin, tietyt valtavirran poliittiset voimat ovat alkaneet myötäillä populistisia puheenvuoroja sen sijaan, että vastustaisivat niitä. Sanoisin, että poliittisten voimien ja toimijoiden keskustavasemmistosta keskustaoikeistoon on poistuttava mukavuusalueeltaan. Ne eivät saa jättää keskustelua äärivoimille, vaan niiden on otettava aloite omiin käsiinsä. Niiden on ponnisteltava Euroopan myönteisen agendan puolesta sekä kansallisella että unionin tasolla.

Mikään perussopimuksen muutos tai toimielinten hienosäätö ei voi korvata eurooppamyönteistä poliittista tahtoa. Olen ilahtunut siitä, että tämä ajatus on yleistymässä. Kuten Friedrich Hölderlin kerran totesi, jokainen haaste sisältää oman ratkaisunsa avaimet.

Tällaisiin poliittisiin rajoitteisiin on paneuduttava ennen kaikkea, jotta voitaisiin vahvistaa niin unionin legitimiteettiä ja kuin tehokkuuttakin.

Tilanteen korjaamiseen tarvitaan johtajuutta ja omistautumista Eurooppa-hankkeeseen, joka on ymmärrettävä osaksi jäsenvaltioiden poliittista ja yhteiskunnallista kasvualustaa. Meidän on ymmärrettävä, ettei Eurooppa-politiikka ole enää ulkopolitiikkaa. Se on tänä päivänä jäsenvaltioissamme sisäpolitiikkaa.

Meidän on kehitettävä unionin, sen toimielinten ja jäsenvaltioiden välille uusi yhteistyösuhde, Kooperationsverhältnis. Tällä tarkoitan periaatetta, jonka mukaan toimielinten ja jäsenvaltioiden yhteistyö ylittää perussopimuksissa, erityisesti Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 4 artiklassa, vahvistetun vilpittömän yhteistyön periaatteen, ja sen avulla pyritään maksimoimaan eri tasoilla tehtyjen päätösten yhteensopivuus.

Liian pitkään – ainakin Brysselin kuplassa – oletettiin, että EU:n toimielimet yrittäisivät aina ylittää niille perussopimuksissa annetun vallan, kun taas jäsenvaltiot olettivat, että niiden olisi vastustettava näitä pyrkimyksiä ja saatava toimielimet tekemään vähemmän. Tänä lapsellinen käytös on lopetettava.

Yhteistyön on perustuttava unionin eri toimijoiden ja tasojen selkeiden mandaattien kypsään hoitamiseen paikallisesti, alueellisesti, kansallisesti ja Euroopan tasolla. Kaikkien tahojen olisi noudatettava näitä mandaatteja ulottuvuuksineen ja rajoitteineen.

Jotta Euroopan unionin toimielinten välisestä sekä toimielinten ja jäsenvaltioiden välisestä kilpailuasetelmasta voitaisiin siirtyä yhteistyöhön, unionin tasolla olisi vahvistettava poliittisten puolueiden asemaa, poliittiset intressit olisi yhdistettävä, poliittiset prioriteetit jäsenneltävä ja varmistettava kaikenkattava poliittinen johdonmukaisuus.

Tämän vuoksi vaalidynamiikka, jossa poliittiset ryhmittymät nimeävät kärkiehdokkaansa komission puheenjohtajaksi, voi olla askel oikeaan suuntaan.

Vaikka nykyisellä järjestelyllä on rajoituksensa, uskon, että se voi vahvistaa vaalien eurooppalaista luonnetta. Sen avulla mukaan tulevat puolueet voivat asteittain rakentaa eurooppalaista julkista foorumia. On merkillistä – vai onko? – että samat poliittiset voimat, jotka ovat aina kritisoineet Euroopan unionia demokraattisen vastuuvelvollisuuden puutteesta, torjuvat nyt uudet toimenpiteet, joilla nimenomaan pyritään lujittamaan tätä vastuuvelvollisuutta. Kansallinen demokratia on tietenkin korvaamaton Euroopan unionin legitiimiyden kannalta, mutta olisi väärin vaikeuttaa erillisen eurooppalaisen demokratian kehitystä. Se on vasta kehittymässä, mutta sen estäminen olisi askel taaksepäin.

Tähän toimintatapaan olisi kuuluttava se, että vaalien jälkeen kyetään sopimaan paitsi henkilökysymyksistä, myös ensisijaisista poliittisista kysymyksistä. Eikä pelkästään kussakin toimielimessä, vaan myös toimielinten välillä. Konkreettisesti tämä tarkoittaisi sitä, että parlamentti, neuvosto ja komissio tekisivät sopimuksen uuden lainsäätäjän prioriteeteista, niin myönteisistä kuin kielteisistäkin. Tämän jälkeen voitaisiin tehdä uusi toimielinten sopimus paremmasta säädöskäytännöstä liiallisen hallinnollisen rasituksen rajoittamiseksi.

Muutoin emme koskaan saa sovittua vakuuttavasti niistä seikoista, joiden suhteen unionin on toimittava suurena toimijana, ja niistä, joissa sen toiminnan on parempi jäädä pienimuotoiseksi.

Hyvät kuulijat

Tältä pohjalta unionin nykyiseen oikeudelliseen kehykseen voidaan tehdä myös muita kuin aivan välttämättömiä mukautuksia.

Uskon, ettei Euroopassa ole näköpiirissä Yhdysvaltain perustuslain luomisen kaltaista ”Philadelphia-hetkeä”, perustuslain laatimista alusta alkaen. Unioni kehittyy ”jatkuvan uudistumisen” kautta pikemmin kuin ”jatkuvan vallankumouksen

Jotta tämä jatkuva uudistuminen onnistuisi ja jokainen vaihe olisi taustalla vaikuttavan vision mukainen, meidän on mielestäni noudatettava tiettyjä periaatteita.

Ensinnäkin unionin kehittämisen olisi perustuttava olemassa oleviin perussopimuksiin ja yhteisömetodiin, sillä tämän kehyksen ohittaminen johtaisi pirstaloitumiseen, rakenteiden päällekkäisyyksiin ja lopulta epäyhtenäisyyteen ja vajaatoimintaan.

Toiseksi ennen uusien lisäysten tekemistä perussopimuksista ja niiden väliltä sekä niiden ja muiden välineiden väliltä olisi poistettava nykyiset monimutkaiset määräykset ja ristiriitaisuudet. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea hallitustenvälisten keinojen, esimerkiksi Euroopan vakausmekanismin ja vakaussopimuksen, sisällyttämistä perussopimuksiin mahdollisimman pian.

Kolmanneksi hallitustenvälisten ratkaisujen olisi jatkossa oltava ainoastaan poikkeuksellisia siirtymäajan toimia, jotta voitaisiin välttää vastuuvelvollisuus- ja yhtenäisyysongelmat.

Neljänneksi unionin olisi pyrittävä toimimaan kokonaisuutena ja ottamaan aina mukaan kaikki jäsenvaltiot, joita nykyisin on 28. Vaikka läheisempää yhdentymistä muissa muodostelmissa ei voi välttää – esimerkkinä yhteisen rahan nykyiset ja tulevat käyttäjät – tällaisen tiiviimmän yhteistyön olisi oltava edelleen avoin kaikille halukkaille. Jos ryhmä jäsenvaltioita haluaa keskenään syvempää yhdentymistä, tämä on toteutettava tiivistämällä yhteistyötä perussopimusten mukaisesti.

Viidenneksi unionin kehittämisen olisi jatkossa perustuttava selkeisiin vaiheisiin ja sovittuun järjestykseen siten, että ensin käytetään kaikki perussopimusten nykyisellään tarjoamat mahdollisuudet ilman varaumia, joita ei ole kirjattu niihin. Perussopimuksia olisi muutettava ainoastaan, jos niissä ei määrätä mahdollisuudesta toteuttaa uudistuksia johdetun oikeuden muodossa.

Kuudenneksi kehityksen vauhti ei saa määräytyä varauksellisimpien mukaan. Euroopan vauhti ei saa olla hitaimman vauhti.

Seitsemänneksi, jos perussopimusten muuttaminen katsotaan välttämättömäksi, asia on perusteltava ja käsiteltävä kattavasti, myös julkisuudessa, ennen kuin siitä voidaan neuvotella ja sitä voidaan ehdottaa ratifioitavaksi.

On tietenkin totta, että olemme tässä vaiheessa erityishaasteen edessä yhteisen rahan, euroalueen ja koko EU:n suhteen. Uskon kuitenkin, että perussopimusten rakenne ohjaa meitä tässä suhteessa.

Perussopimusten mukaan yhteinen raha on tarkoitettu kaikille jäsenvaltioille lukuun ottamatta niitä maita, jotka ovat jättäytyneet pysyvästi yhteisen rahan ulkopuolelle. Totuus on, että näin on tehnyt ainoastaan yksi jäsenvaltio, Yhdistynyt kuningaskunta.

Jopa Tanska on pikemmin ”mahdollinen osallistuja” kuin ”pysyvä pois jättäytyjä”. Kaikki muut jäsenvaltiot ovat sitoutuneet liittymään euroon. Tämä kestää toki aikansa, ja varmasti valmistautumisen on oltava huolellisempaa kuin aiemmin.

Olisi kuitenkin virhe sisällyttää yhdentymisen logiikka eroja korostavaan rakenteeseen, varsinkin kun kriisin hoidosta saatujen kokemusten mukaan erimielisyydet eivät ole euroalueen nykyisten ja tulevien jäsenten välisiä. Euro Plus -sopimuksesta finanssipoliittiseen sopimukseen ja yhteisestä valvontamekanismista yhteiseen kriisinratkaisumekanismiin on havaittu, että kun 17 tai 18 jäsenvaltiota on lähtenyt kunnianhimoiseen hankkeeseen, miltei kaikki muut ovat lähteneet mukaan ja antaneet siihen oman panoksensa. Keskihakuvoima on osoittautunut keskipakovoimaa vahvemmaksi.

Eräillä tahoilla on taipumus haaveilla unionin perustamisesta uudelleen EU:n nykyisiä 28:aa jäsenvaltiota rajoitetumman ja pienemmän euroalueen pohjalta. Tämä ei kuitenkaan ole oikea tapa reagoida järjestelmän heikkouksiin tai potentiaalin puutteeseen 28 jäsenen keskuudessa. Kyseessä on kaipuu pienimuotoisempaan järjestelyyn, haave paluusta pienempään, helpompaan ja muka yhtenäisempään aikaan ja läheisempään integraatioon. Tämä perustuu kuitenkin harhaluuloon. Aika ei odota ketään, historia on jatkanut matkaansa. Kerneuropan ja periferian vastakkainasettelu heikentää molempia.

Nyt voi olla hyvä hetki mainita Euroopan unionin ja Yhdistyneen kuningaskunnan välinen suhde. Uskon hyvin vahvasti, että unioni on vahvempi, kun Yhdistynyt kuningaskunta on sen jäsen, ja että Yhdistynyt kuningaskunta on vahvempi Euroopan unionin jäsenenä kuin yksinään. Yhdistyneen kuningaskunnan tilannetta voidaan kuitenkin pitää erityisenä historiallisista, geopoliittisista ja taloudellisista syistä. Juuri tästä syystä olisi virhe muuttaa Yhdistynyttä kuningaskuntaa koskeva poikkeus kaikkia muitakin koskevaksi säännöksi. Me pystymme aina löytämään ja meidän pitäisi aina löytää keinot ottaa huomioon Yhdistyneen kuningaskunnan erityispiirteet, kunhan tämä ei uhkaa unionin yhtenäisyyttä.

Emme kuitenkaan saa sotkea tätä erityistilannetta – joka toisinaan koskee joissakin asioissa useita muitakin hallituksia – unionin kokonaistilanteen kanssa.

Arvoisat kuulijat

Edellä esittämieni periaatteiden perusteella nousee esiin useita toiminta-aloja, jotka edellyttävät tulevina vuosina konkreettisia institutionaalisia parannuksia koskevaa keskustelua, toimia ja päätöksiä. Nämä ovat 1) talous- ja rahaliiton syventäminen komission hahmotelman mukaisesti, 2) aiempaa tehokkaampi unionin ulkoinen edustus, 3) unionin arvojen ja kansalaisuuden lujittaminen, 4) sääntelyyn perustuva parempi työnjako ja 5) tarve täydentää poliittista unioniamme.

Talous- ja rahaliiton syventämisessä komission Hahmotelma tiiviin ja aidon talous- ja rahaliiton luomiseksi tarjoaa edelleen pätevän vision. Siinä yhdistyy kunnianhimoinen näkemys ja toteuttamiskelpoinen aikataulu. Ensinnäkin uudistettu talouden ohjausjärjestelmä on pantava täysimääräisesti täytäntöön. Kun tämä on tehty, olisi pohdittava vähittäistä yhteisen rahoituskapasiteetin kehittämistä euroalueen tasolla ja tämän täydentämistä veropolitiikan ja työmarkkinoiden koordinoinnilla. Tämä edellyttää ennen pitkää muutoksia perussopimuksiin sekä oikeasuhteista demokraattista legitimiteettiä ja vastuuvelvollisuutta. Euroalueen sisäisessä ”fiskaalis-federalistisessa” lähestymistavassa on huomioitava myös muut kuin nykyiset yhteisen rahan käyttäjät. Sen on oltava avoin kaikille tuleville ja mahdollisille jäsenille ja kunnioitettava sisämarkkinoiden sekä koko unionin politiikan yhtenäisyyttä.

Tehokkaampi ulkoinen edustus edellyttää unionin ja jäsenvaltioiden johtajilta yhteistyötä työnjaossa. Esikuvana voidaan pitää nykyistä Eurooppa-neuvoston ja komission puheenjohtajien yhteistyötä. Unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkealla edustajalla, joka on samalla komission varapuheenjohtaja, on oltava tehokas poliittinen avustaja sekä komissiossa että neuvostossa. Lissabonin sopimuksen mukaisen yhteisen ulkoisen edustuksen potentiaali on käytettävä täysimääräisesti hyväksi. Ulkopolitiikan sekä sisäpoliittisten asioiden ulkoisten kysymysten yhdistäminen antaa unionille vipuvaikutusta maailmassa. Sen ansiosta unionin ja jäsenvaltioiden välinen vastuun jakaminen tehostuu. Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan yhdistämisen ensivaiheen on saatava jatkoa. Lisäksi on hyvin tärkeää, että euroalueelle saadaan yhtenäisempi ulkoinen edustus kansainvälisiin rahoituslaitoksiin päin.

Unionin arvojen ja kansalaisuuden vahvistaminen edellyttää oikeusvaltioperiaatteen ja unionin oikeuksien, takeiden ja vapauksien täysimääräistä noudattamista ja toimeenpanoa. Esimerkiksi lainsäädännön vaikutustenarviointiin kuuluva ns. perusoikeuksien tarkistuslista ja oikeusvaltioperiaatetta koskeva komission toimintakehys on konsolidoitava. Unionin oikeuksien, erityisesti vapaan liikkuvuuden, väärinkäyttöä voidaan ja on syytä torjua johdetun oikeuden kautta, ei asettamalla itse periaate kyseenalaiseksi.

Sääntelyyn perustuvan työnjaon lähtökohtana on oltava, ettei unionin jäsenvaltioiden sääntely olisi kevyempää kuin unionin itsensä. Epäilemättä on tapauksia, joihin liittyy yli-innokkuutta, myös komission puolelta, mutta ei pidä unohtaa, että unionin sääntelyn todellisena taustana on tarve saada 28 jäsenvaltion yksityiskohtainen lainsäädäntö keskenään yhteentoimivaksi. Sen selvittäminen, miten olla iso isoissa asioissa ja pienempi pienissä asioissa, ei siis niinkään tarkoita kielteisten tai myönteisten asioiden listaamista eri toiminta-aloilla, vaan aloitteiden intensiteettiä ja tarkkuutta. Paras tapa edetä olisi tehdä paremmasta säädöskäytännöstä uusi hallitustenvälinen sopimus, jolla laajennettaisiin komission jo käyttöön ottamia toimia eli sääntelyn toimivuuden testaamista, vaikutusten arviointia ja byrokratian vähentämistä läpi koko lainsäädäntöprosessin. Loppujen lopuksi on kyse poliittisia prioriteetteja koskevan poliittisen konsensuksen säännöllisestä tarkistamisesta. Tätä varten voitaisiin ottaa käyttöön raukeamislausekkeet eli periaate, jonka mukaan sääntelytyö keskeytettäisiin tai Euroopan parlamentin vaihtuessa.

Aiempaa kattavamman poliittisen unionin ja version, jota kutsun Eurooppa 3.0 ‑versioksi, tausta-ajatuksen, demokraattisen legitimiteetin lisäämisen, olisi perustuttava yhteisömetodiin ja toimittava toimielinten ja jäsenvaltioiden välisenä sisäisen ja ulkoisen valvonnan ja tasapuolisuuden järjestelmänä, joka on paras lähtökohta ylikansallisen demokratian lisäämiselle. Tällainen ylikansallinen demokratia ei voi olla monen tason veto-oikeuden yhdistelmä, vaan vastuuvelvollisuuden on oltava tasolla, jolla toimeenpaneva päätös tehdään. Jos päätös tehdään Euroopan tasolla, erityisesti komissiossa, demokraattinen legitimiteetti ja vastuuvelvollisuus on Euroopan lainsäätäjällä eli Euroopan parlamentilla ja lainsäädäntötehtävässään toimivalla neuvostolla. Sen sijaan jäsenvaltioissa tehtyjen päätösten – myös jäsenvaltioiden neuvostossa toteuttamien toimien – osalta demokraattinen legitimiteetti ja vastuuvelvollisuus on jäsenvaltioilla. Kansallisten parlamenttien ja Euroopan parlamentin suhteiden puitteena olisi oltava Kooperationsverhältnis, uusi yhteistyösuhde, kuten olen esittänyt.

Tämän mallin mukaan tulevaisuudessa perustettaisiin uudenlainen komissio unionin toimeenpanevaksi ja valtiovarainministeriön kaltaiseksi elimeksi. Se vastaisi kaksikamariselle lainsäädäntöelimelle, jossa Euroopan parlamentti ja neuvosto muodostaisivat kamarit. Jotta voitaisiin varmistaa oikea tasapaino poliittisen luovuuden ja komission toiminnallisen riippumattomuuden välille, komissioon kohdistuva nykyinen ”kielteisen arvostelun” tapa olisi korvattava ”rakentavalla epäluottamuslauseella”, jossa komissio kaatuu ainoastaan siinä tapauksessa, että Euroopan parlamentin ehdoton enemmistö ehdottaa sille toista puheenjohtajaa.

Jotta unionin tason eri toimeenpanevien roolien välillä voidaan varmistaa täysi yhtenäisyys ja tehokkuus sekä demokraattinen legitimiteetti ja vastuuvelvollisuus, voidaan harkita myös muita innovatiivisia ratkaisuja. Keskipitkällä aikavälillä voitaisiin yhdistää talous- ja raha-asioista ja eurosta vastaavan varapuheenjohtajan ja euroryhmän puheenjohtajan toimet. Radikaalimmat ratkaisut, kuten Euroopan komission puheenjohtajan ja Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan toimien yhdistäminen, tulevat epäilemättä eteen vasta pitkällä aikavälillä.

Euroopan yhdentymisen todennäköinen kehittyminen euroalueella tarkoittaa kuitenkin, että tämä toimien yhdistäminen on järkevää, koska se lisää Euroopan unionin poliittisen järjestelmän yhdenmukaisuutta ja näkyvyyttä sisäisesti ja ulkoisesti. Myös siirtymävaiheet ja väliaikaiset ratkaisut ovat mahdollisia. On kuitenkin tärkeää huomata, että nämä institutionaaliset muutokset voivat onnistua ainoastaan, jos ensin edistytään politiikassa ja toimintalinjojen lähentämisessä.

Jälleen: It's the politics, stupid!

Politiikka voi mahdollistaa asioita siten, että jälkeenpäin tehdään institutionaalisia muutoksia, ei päinvastoin.

Hyvät kuulijat, on päätelmien vuoro.

Euroopan yhdentyminen tulee aina olemaan vaiheittainen prosessi. Tämä on ollut tiedossa alusta lähtien: L’Europe ne se fera pas d’un coup, ni dans une construction d’ensemble. Eurooppaa ei rakenneta hetkessä eikä minkään kokonaisratkaisun pohjalta, kuten Schumanin julistuksessa sanotaan.

Tällainen pragmaattinen lähestymistapa ei ole koskaan ollut ristiriidassa sen kanssa, että työ perustuu visioon – kunnianhimoiseen päämäärään, unelmaan. Johonkin sellaiseen, mitä saksalainen filosofi Peter Sloterdijk kutsuu valveuneksi.

Euroopan yhdentyminen on edelleen lähihistorian visionäärisin hanke. Sen energisyys ja houkuttavuus ovat ainutlaatuisia. Sen mukautuvuus on ennennäkemätön. Mutta näin on ainoastaan, jos tietyt edellytykset täyttyvät: kun johtajuus on yksiselitteistä, kun yhteistyö saavuttaa tietyn kypsyyden ja kun Euroopan politiikka on määrätietoista.

Tulevat Euroopan parlamentin vaalit ratkaisevat paljon. Niiden yhteydessä on paras mahdollinen hetki puolustaa aikaansaannoksia ja rakentaa konsensusta siitä, mitä seuraavaksi on tehtävä. Tämä on oikea hetki tuoda esiin, mitä Euroopassa on saatu aikaan, ja edistää visiota siitä, mitä kaikkea se voisi olla.

Vaalit ovat hyvin tärkeät.

Olen johtanut Euroopan komissiota kymmenen vuotta. Tänä aikana olen pyrkinyt osaltani rakentamaan pragmaattista, yhdenmukaista ja vahvaa perustaa Euroopan unionille. Euroopan unioni ei ehkä ole aina yltänyt alun perin asetettuun, kunnianhimoisempaan tavoitteeseen, mutta uskon, että komission rooli on ollut ja on tulevaisuudessakin keskeinen.

Olemme työskennelleet säilyttääksemme Euroopan yhtenäisyyden, pitääksemme sen avoimena ja vahvistaaksemme sitä. Eurooppa onkin vahvistunut, sillä jäsenvaltioiden talouksien kilpailukyky maailmassa kohenee jatkuvasti ja talous- ja finanssipolitiikan ohjaus on voimistunut Euroopan tasolla valtavasti.

Vielä on rakennettavaa. Tämä on ainutlaatuinen hanke. Välttämätön hanke. Hanke, josta voi olla ylpeä.

Olen ollut etuoikeutetussa asemassa, kun olen saanut olla mukana päättämässä, miten reagoidaan tapahtumiin, jotka kuuluvat Euroopan unionin historian uhkaavimpiin. Olen saanut panna alulle uudistuksia, jotka perustuvat tuosta tilanteesta saatuihin kokemuksiin. Suurin palkinto ei kuitenkaan kuulu niille, jotka ovat käynnistäneet tarpeelliset toimet, vaan niille, jotka saattavat ne päätökseen.

Jatkakaamme siis työtä.

Alkakoon arkipäivän uudistus, la réforme de tous les jours.

Olkoon tässä työssä tukenamme voima, josta eräs edeltäjistäni, François-Xavier Ortoli, käytti nimitystä le courage de chaque jour – arkipäivän rohkeus.

Minulle – ja toivoakseni myös teille – on tärkeää intohimo, rakkaus Eurooppaan. Asettakaamme tavoitteeksi luoda kaikille riittävät elinolosuhteet eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Viime kädessähän kyse ei ole käsitteistä, ei numerotiedoista eikä taloudesta, vaan arvoista. Uskon, että Eurooppa merkitsee nimenomaan arvoja – rauhaa, vapautta ja solidaarisuutta.

Kiitos mielenkiinnostanne.

1 :

Me olemme osa Eurooppaa, ja Euroopan mukana pelastamme itsemme tai kadotamme itsemme.

2 :

Komission tiedonanto ”Vakauden, kasvun ja työllisyyden edistäminen”, 30. toukokuuta 2012.


Side Bar

My account

Manage your searches and email notifications


Help us improve our website