Chemin de navigation

Left navigation

Additional tools

Euroopan komissio

Viviane Reding

Euroopan komission varapuheenjohtaja, oikeus-, perusoikeus- ja kansalaisuusasioista vastaava komission jäsen

Speech Euroopan yhdysvallat, miksi juuri nyt?

Esitelmä Passaun yliopiston Eurooppaoikeuden laitoksella pidetyssä seminaarissa / Passau

8 marraskuu 2012

Jos vakavasti halutaan harjoittaa tervettä budjettipolitiikkaa, tarvitaan Euroopan parlamentille toiminnastaan vastaava EU:n valtiovarainministeri, jolla on selkeät toimivaltuudet jäsenvaltioihin nähden. Tätä ei luottoluokituslaitosten mielivalta taatusti korvaa!

Meille uskoteltiin Maastrichtissa, että voisimme peruuttamattomasti luoda rahaliiton ja uuden maailmanvaluutan luomatta samalla Euroopan yhdysvaltoja. Tämä oli virhe. Se virhe on nyt korjattava, jos haluamme edelleen elää vakaassa, taloudellisesti hyvinvoivassa Euroopassa.

”Näen vaaran piilevän nyt ennen muuta siinä, että sekä vakausmekanismi että finanssipoliittinen sopimus ovat EU:n perussopimusten ulkopuolella improvisoituja järjestelyjä. Kriisioloissa ei kai ollut muita mahdollisuuksia, oli välttämätöntä toimia nopeasti. Demokraattis-parlamentaarisesta näkökulmasta tämä ei kuitenkaan voi eikä saa olla pysyvä ratkaisu. ”

”Euroopan tasolla tehtävien päätösten demokraattinen valvonta on hoidettava samalla tasolla. Siksi olen sitä mieltä, että sekä finanssipoliittinen sopimus että Euroopan vakausmekanismi olisi keskipitkällä aikavälillä sisällytettävä perussopimuksiin, jotta ne saataisiin Euroopan parlamentin valvonnan piiriin.”

”Pitäisin suotavana, että komissaarit valittaisiin tulevaisuudessa pääsääntöisesti Euroopan parlamentin jäsenten keskuudesta. Tämä lisäisi Euroopan hallituksen demokraattista uskottavuutta entisestään.”

”Perusteellisen pohdinnan jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että käsite ”Euroopan yhdysvallat” saisi todennäköisimmin laajan hyväksynnän ja toisaalta myös, että se kuvaa osuvimmin sitä lopputulosta, johon Euroopan unionin olisi pyrittävä.”

”Eurooppa tarvitsee samanlaisen kaksikamarijärjestelmän kuin USA:ssa. Ehkä tarvitsemme jopa jonain päivänä suoralla kansanvaalilla valittavan Euroopan komission presidentin.”

”Pidän Euroopan yhdysvaltoja oikeana visiona, jonka avulla selviydymme nykyisestä kriisistä ja ennen kaikkea pystymme korjaamaan Maastrichtin sopimuksen puutteet. Eurooppalaisena kristillisdemokraattina en todellakaan voi sallia, että brittiläiset euroskeptikot sanelevat minulle tulevaisuudenkuvani.”

Arvoisa puheenjohtaja
Hyvät Passaun yliopiston opiskelijat
Arvoisa Euroopan parlamentin jäsen Manfred Weber
Arvoisat professorit
Hyvät naiset ja herrat

Olen hyvin iloinen siitä, että saan vierailla luonanne Passaun yliopistossa tänään. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni Passaussa, ja täytyy myöntää, että kaupunkinne on tehnyt minuun vaikutuksen: nykyaikainen yliopisto aivan Innjoen rannalla, josta on näkymä suoraan Itävallan puolelle, lukuisia oluttupia kävelyetäisyydellä, ja kaikki tämä aivan Tšekinmaan kupeessa: kunpa olisin taas opiskelija!

Ymmärrän nyt myös hyvin, mistä johtuu, että meillä on Brysselissä niin monta Passaun yliopistosta valmistunutta oikeus- ja taloustieteilijää, jotka työskentelevät täynnä intoa ja kunnianhimoa Euroopan yhdentymisen edistämiseksi. Täällä Passaussa, kolmen maan rajalla, tuskin voi välttää kasvamasta aidoksi eurooppalaiseksi! Luxemburgilaisena ymmärrän sen oikein hyvin. Rajat ovat kotimaassani arkipäivää, ja sen vuoksi Eurooppa kuuluu käytännössä luxemburgilaisten jokapäiväiseen kokemuspiiriin. Ei ole mikään sattuma, että Schengenin sopimus henkilöiden vapaasta liikkuvuudesta Euroopassa tehtiin maassamme vuonna 1985. Sopimus allekirjoitettiin laivalla Moseljoella Luxemburgin, Ranskan ja Saksan rajakohdassa. Siksi tunnen olevani kuin kotonani luonanne Passaussa, kauniissa kolmen joen kaupungissanne.

Syy siihen, että olen Passaussa tänään, on Euroopan parlamentin jäseneltä Manfred Weberiltä saamani kutsu. Teemme hänen kanssaan tiiviisti yhteistyötä Brysselissä ja Strasbourgissa EU:n oikeus- ja sisäpolitiikan alalla. Olemme viime kuukausina työskennelleet yhdessä Schengenin sopimukseen perustuvan Euroopan laajuisen liikkumisvapauden lujittamiseksi. EU:n kansalaisista 48 prosenttia pitää vapaata liikkuvuutta ja vapaata asuinpaikan valintaa EU:n alueella tärkeimpänä kansalais­oikeutenaan. Siksi emme voi sallia, että Euroopassa ryhdytään kriisiaikoina pystyttämään uudelleen rajapuomeja populistisin perustein!

Haluan kiittää myös tämän tilaisuuden järjestäjää, Passaun yliopiston Eurooppaoikeuden laitosta. Koska vastaan EU:n oikeuskomissaarina myös kansalaisuusasioista, olen erityisen tyytyväinen siitä, että Eurooppaoikeuden laitoksen yhteydessä on jo yli vuosikymmenen ajan toiminut niin sanottu EU-kansalaiskeskus. Keskus toimii alueellisena yhteyspisteenä, jonka puoleen kansalaiset voivat kääntyä, kun he kohtaavat arkielämässään valtioiden rajat ylittäviä ongelmia. Voiko passaulainen hammaslääkäri avata vastaanoton Itävallan puolella Innjokea? Onko Baijerissa asuvalla unkarilaisella työnhakijalla oikeus työttömyyskorvaukseen Saksassa? Saako Passaussa opiskeleva Saksan kansalainen, joka asuu Innin Itävaltaan kuuluvalla puolella, osallistua Euroopan parlamentin vaaleihin Itävallassa? Kansalaiset saavat maksutta oikeudellista neuvontaa kaikkiin näihin kysymyksiin täällä Eurooppaoikeuden laitoksella. Näin laitos antaa hyvin konkreettisen panoksen Euroopan yhdentymiselle. Samalla Passaun yliopiston maine kasvaa, etenkin kun tästä kansalaisten lähipalvelusta saadut kokemukset vaikuttavat suoraan tieteelliseen tutkimukseen, kuten Passaun yliopistossa esikuvallisesti tapahtuu.

Hyvät naiset ja herrat

tämänpäiväisen esitelmäni aiheena on Euroopan yhdysvallat. Euroopan yhdysvallat: voimakas, kunnianhimoinen ja taatusti kiistanalainen visio maanosamme tulevaisuudesta. Olen varma, että tulemme käymään puheenvuoroni jälkeen kiivaan väittelyn teesistäni, jonka mukaan meidän on juuri nyt, finanssi- ja velkakriisistä selvitäksemme, astuttava askel kohti Euroopan yhdysvaltojen perustamista. Olen iloinen siitä, että saan käydä tämän keskustelun kanssanne, sillä pidän näinä kriisiaikoina entistä tärkeämpänä käydä avointa ja rehellistä mielipidevaihtoa niistä vaihtoehdoista, joista Euroopan on valittava. Vaihtoehtojahan on aina. On demokraattisesti valittujen poliitikkojen tehtävä tunnistaa ja ilmaista nämä vaihtoehdot selkeästi ja täsmällisesti, jotta kansalaisilla olisi selkeä valintamahdollisuus niin liittopäivävaaleissa, osavaltiovaaleissa kuin vuonna 2014 pidettävissä Euroopan parlamentin vaaleissa.

Seuraavaksi haluan kertoa, mistä ”Euroopan yhdysvaltojen” käsite on peräisin ja mitä se tarkoittaa. Sen jälkeen pyrin selittämään, miksi poliitikot ovat viimeksi kuluneiden 20 vuoden ajan kaihtaneet tätä käsitettä kuin ruttoa. Ja lopuksi pohdin, mistä johtuu, että Euroopan yhdysvallat ovat jälleen esillä poliittisessa keskustelussa.

Ensiksikin: Mistä visio Euroopan yhdysvalloista on peräisin, ja mitä se merkitsee?

Euroopan yhdysvalloista ovat puhuneet tai uneksineet aikojen saatossa monet kuuluisat henkilöt George Washingtonista Napoleon Bonaparteen ja Giuseppe Mazzinista Richard Coudenhove-Kalergiin. Tämän haaveen puki kuitenkin epäilemättä selkeimmin ja konkreettisimmin sanoiksi ranskalainen kirjailija Victor Hugo.

Victor Hugon vision ymmärtämiseksi on tarkasteltava 1800-luvun myrskyistä historiaa, jonka kirjailija sai kokea nahoissaan: Ranskan ja Saksan väliset toistuvat sodat, Hugon joutuminen maanpakoon Britannian Kanaalinsaarille hänen kapinoituaan Napoleon III:ta vastaan, Elsass-Lothringenin liittäminen Saksaan vuosien 1870–71 sodan jälkeen ja lopuksi Hugon osallistuminen Ranskan kolmannen tasavallan vaivalloiseen alkutaipaleeseen. On selvää, että Hugo kaipasi näinä vaikeina aikoina rauhaa ja demokratiaa Euroopan manterelle. Niinpä hän esitti Pariisin rauhankongressissa 1800-luvun puolivälissä seuraavan vision Euroopan yhdysvalloista:

”Vielä tulee päivä, jona aseet putoavat maahan käsistänne! Tulee päivä, jona ajatus sodasta Pariisin ja Lontoon välillä, Pietarin ja Berliinin välillä tai Wienin ja Torinon välillä vaikuttaa yhtä absurdilta kuin olisi sota Rouenin ja Amiensin tai Bostonin ja Philadelphian välillä tänään. Tulee päivä, jona Ranska, Venäjä, Italia, Englanti, Saksa, kaikki te tämän mantereen kansat, omaa ominaislaatuanne ja loistavaa yksilöllisyyttänne menettämättä, sulaudutte korkeammaksi yhteisöksi ja muodostatte veljeyden Euroopan…

Vielä tulee päivä, jona ainoita taistelukenttiä ovat torit, jotka avautuvat kaupankäynnille ja kilpaileville aatteille. Tulee päivä, jona luodit ja kuulat korvataan äänestyslipuilla, kansojen yleisellä äänioikeudella, suuren riippumattoman senaatin päätöksillä, senaatin, joka on Euroopalle samaa kuin parlamentti Englannille ja kansalliskokous Ranskalle. Tulee päivä, jona museossa näytetään tykkiä, ja katsojat ihmettelevät, mikä se oikein on mahtanut olla. Tulee päivä, jona nämä kaksi vastakkain sijaitsevaa valtavaa maaryhmää, Amerikan yhdysvallat ja Euroopan yhdysvallat, lyövät kättä meren yli ja aloittavat tuotteiden, kaupan, teollisuuden, taiteiden ja ajatusten vaihdon. […] Ja sen päivän tuloon ei kulu neljääsataa vuotta, sillä elämme nopealiikkeisessä maailmassa.”

On helppo havaita, että Victor Hugon visio Euroopan yhdysvalloista oli ensisijaisesti unelma rauhasta. Samalla se oli visio demokratiasta, mikä käy ilmi hänen varhain esittämästään ajatuksesta yleisestä äänioikeudesta ja suuresta eurooppalaisesta kansanedustuslaitoksesta. Lopuksi Hugo muotoilee selkeästi eurooppalaiseen historiaan vahvasti juurtuneen ydinajatuksen, joka leimaa yhä vieläkin jokaista Euroopan yhdentymistä koskevaa keskustelua. Tämä ajatus on myös minulle henkilökohtaisesti erityisen tärkeä: Euroopan kansojen on sulauduttava korkeammaksi yhteisöksi, veljeydeksi, mutta menettämättä omaa ominaislaatuaan ja yksilöllisyyttään. ”Moninaisuudessaan yhtenäinen” – eurooppalaisuuden tunnuslause, joka kirjattiin nimenomaisesti Euroopan perustuslakisopimukseen vuonna 2003, oli siis idulla jo Victor Hugon ajattelussa.

On täysin ymmärrettävää, että Hugo halusi Euroopalle samantyyppisen valtiomuodon kuin se, joka oli jo olemassa Atlantin toisella puolen. Sveitsin ohella Amerikan yhdysvallat oli 1800-luvun puolivälissä ainoa maa, jossa yksittäiset, suvereenit ja muutenkin varsin erilaiset valtiot, Mainesta Lousianaan saakka, olivat muodostaneet aluksi valtioliiton ja myöhemmin liittovaltion. Sitä paitsi Yhdysvallat ja Sveitsi olivat maailman ainoat vakiintuneet demokratiat. Niinpä Hugo, joka oli demokraattinen pasifisti, näki Amerikan yhdysvallat kerrassaan ihanteellisena esikuvana utopistiselle unelmalleen Euroopan tulevasta yhdistymisestä.

Hugon alusta alkaen pasifistis-demokraattinen ajatusmaailma selittää sen, miksi hänen ajatuksensa Euroopan yhdysvalloista sai erityisen paljon vastakaikua eurooppalaisessa politiikassa ensimmäisen maailmansodan kauhujen ja varsinkin koko Euroopan romahtamiseen johtaneen toisen maailmansodan jälkeen.

Onko mikään ihme, että italialainen vastarintamies Altiero Spinelli – sittemmin yksi Euroopan yhteisöjen perustajista – asetti jo vuonna 1942, Ventotenen manifestissa, vallitsevia sodan ja totalitarismin oloja vastaan visionsa Euroopan yhdysvalloista, joihin kuuluisi myös demokraattinen, natsismista vapautunut Saksa? Onko niin kovin hämmästyttävää, että saksalainen kristillisdemokraatti Konrad Adenauer – sodan, natsidiktatuurin ja Gestapon vankina viettämiensä vuosien jälkeen – pyrki avoimesti tekemään nuoresta Saksan liittotasavallasta osan Euroopan yhdysvaltoja, joita hän nimitti muistelmissaan ”Saksan läntisten naapurimaiden parhaaksi ja kestävimmäksi vakuutukseksi”? Entä se, että luxemburgilainen Joseph Bech, joka oli natsivallan miehittämän suurherttuakunnan pakolaishallituksen ulkoministeri vuosina 1940–45, perusti näkemyksensä Euroopasta suoraan ajatukseen Euroopan yhdysvalloista, kuten hän korosti juhlapuheessaan ottaessaan vastaan Kaarle Suuri ‑palkinnon vuonna 1960?

Aivan erityisen merkittävä oli Ison-Britannian pääministerin Winston Churchillin Zürichin yliopistossa vuonna 1946 pitämä puhe. Churchill ei säästellyt sanojaan puhuessaan Euroopan alennustilasta: maanosalla, joka oli jo toisen peräkkäisen verisen veljessodan jälkeen raunioina, oli enää yksi mahdollisuus palauttaa kansalaisilleen rauha, turvallisuus ja hyvinvointi. Churchill vetosi Euroopan maiden hallituksiin: ”We must build a kind of United States of Europe,” (meidän on luotava eräänlaiset Euroopan yhdysvallat). Euroopan yhdysvaltojen oli Churchillin mukaan nojauduttava siihen periaatteeseen, että pienillä mailla on täsmälleen yhtä suuri painoarvo kuin suurillakin. Luxemburgilaisena voin tältä osin kerrankin yhtyä varauksetta britin näkemykseen Euroopasta. Churchill ymmärsi jo tuolloin, että välttämätön ensiaskel Eurooppaperheen sovinnon aikaansaamiseksi olisi Ranskan ja Saksan kumppanuus. Sen sijaan hänen mukaansa Ison-Britannian itsensä ei pitäisi liittyä Euroopan yhdysvaltoihin, olihan maalla vielä tuolloin oma, koko maailman kattava kansainyhteisönsä. Churchill päätti puheensa kiihkeään vetoomukseen ”Let Europe arise!” (Nouskoon Eurooppa!)

Tähän voidaan vastata: Niinpä kyllä, mutta kaikki tuo oli sodanjälkeisen sukupolven puhetta. Eikö samainen sukupolvi joutunut varsin pian toteamaan, että Euroopan yhdysvalloista ei tulisi yhtään mitään? Eikö sen täytynyt käydä selväksi jopa kaikkein innokkaimmille eurooppalaisille federalisteille viimeistään 30. elokuuta 1954? Tuolloinhan Ranskan kansalliskokous hylkäsi sopimuksen Euroopan puolustusyhteisöstä. Samalla kaatui myös sen kanssa rinnakkain neuvoteltu, Euroopan poliittista yhteisöä koskeva sopimus, joka on muuten lukemisen arvoinen ensimmäinen luonnos poliittisesti yhdentyneen Euroopan perustuslaiksi. Voisi ajatella, että sodanjälkeinen poliitikkosukupolvi joutui viimeistään tuolloin hautaamaan suurisuuntaisen unelmansa Euroopan yhdysvalloista.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Vain muutamaa vuotta myöhemmin, vuonna 1957, tehtiin uusi yritys. Euroopan talousyhteisö ja Euroopan atomienergiayhteisö perustettiin Roomassa tehdyillä sopimuksilla. On totta, että yhteistyö vaikutti tuolloin puhtaasti taloudellis-tekniseltä ja saksalaisen juristin Hans Peter Ipsenin ilmausta käyttääkseni ”funktionaalisen integraation” välineeltä. Poliittisempia asioita koskevasta yhteistyöstä luovuttiin vuoden 1954 huonojen kokemusten perusteella. Tästä huolimatta Euroopan talousyhteisön perustajavaltioiden vakaana aikomuksena oli luoda yhteismarkkinoiden aikaansaaman taloudellisen yhdentymisen myötä vähitellen niin vahva tosiasiallinen yhteenkuuluvuus, että aluksi rajallinen yhdentymisprosessi johtaisi vääjäämättä syvempään, poliittiseen yhdentymiseen. Rooman sopimuksen laatijat ajattelivat, että kerrannaisvaikutukset johtaisivat suoraan federalistiseen hallitusmuotoon ja siten Euroopan yhdysvaltojen perustamiseen.

Näin näki asian esimerkiksi komission ensimmäinen puheenjohtaja Walter Hallstein, kun hän esitteli näkemyksiään Euroopan yhteisöjen tilasta kirjassa, jonka paljonpuhuva nimi oli "Der unvollendete Bundesstaat" (Keskeneräinen liittovaltio). Näin näkivät asian myös Saksan kaksi suurinta poliittista puoluetta. Tavoite Euroopan yhdysvaltojen perustamisesta sisältyi kristillisdemokraattien puolueohjelmaan vuoteen 1992 saakka. Sosiaalidemokraatit olivat puolestaan esittäneet saman vaatimuksen jo vuonna 1925 hyväksymässään Heidelbergin ohjelmassa, joka oli voimassa vuoteen 1959 asti.

Tämä visio säilytti suosionsa myös eurooppalaisten puolueiden keskuudessa. Jacques Santer, joka oli tuolloin Luxemburgin kristillisdemokraattinen pääministeri ja sitä ennen Euroopan kansanpuolueen puheenjohtaja, sanoi puheessaan 8. marraskuuta 1988:

”Me Euroopan kansanpuolueen kristillisdemokraatit haluamme, että Euroopan yhteisöstä tulee Euroopan yhdysvallat.”

Tämän linjan ponnekkain puolestapuhuja – luxemburgilaisten kristillisdemokraattien ohella – oli epäilemättä Saksan liittokansleri Helmut Kohl. Hans-Peter Schwarz kuvaa muutama viikko sitten ilmestyneessä Kohl-elämäkerrassaan hyvin elävästi, miten päättäväisesti Kohl ajoi tätä päämäärää. Maastrichtin sopimusta koskevien neuvottelujen tavoitteena oli hänelle yksiselitteisesti Euroopan yhdysvaltojen syntyminen. Sillä aikaa kun useimmat muut poliitikot keskittyivät pelkästään talous- ja rahaliittoa ja Euroopan keskuspankin perussääntöä koskevaan hallitustenväliseen konferenssiin, Kohl painosti samaan aikaan koolle kutsuttua, poliittista unionia käsittelevää hallitustenvälistä konferenssia herkeämättä kunnianhimoisiin edistysaskeliin. Kohlille molemmat konferenssit olivat yhtä tärkeitä: talousliitto ja poliittinen unioni olivat hänelle saman kolikon kaksi puolta.

Vähän ennen Maastrichtin sopimuksen allekirjoittamista Kohl julisti 31. toukokuuta 1991 kristillisdemokraattien puoluevaltuustolle, että Euroopan yhdysvallat on peruuttamaton päämäärä – vaikka uusi perussopimus oli lopulta johtanut ainoastaan rahaliittoon eikä Kohlin toivomaan poliittiseen unioniin. Kohl ylisti Maastrichtin sopimusta 3. huhtikuuta 1992 pitämässään puheessa seuraavin sanoin:

Olemme laskeneet Maastrichtissa peruskiven Euroopan unionin valmiiksi saattamiselle. Sopimus Euroopan unionista aloittaa uuden, ratkaisevan vaiheen Euroopan yhdentymisessä. Se johtaa muutamassa vuodessa siihen, mistä nyky-Euroopan perustajat uneksivat viime sotien jälkeen: Euroopan yhdysvaltoihin.”

Voiko sitä sen selvemmin sanoa? Maastricht merkitsi suurta harppausta kohti yhteistä eurooppalaista rahaa. Oli loogista, että seuraava askel johtaisi kohta poliittiseen unioniin ja sitä kautta Euroopan yhdysvaltojen syntymiseen.

Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan unelma Euroopan yhdysvalloista hävisi pian tämän jälkeen poliittisesta keskustelusta. Voidaan todeta, että juuri kukaan ei ole käyttänyt koko ilmaisua vuoden 1993 jälkeen. Ei edes Helmut Kohl.

Mistä johtui tämä mielenmuutos? Pääsyynä oli talousliiton rakennetta koskeva erikoislaatuinen kompromissi, johon jäsenvaltiot olivat päätyneet Maastrichtissa vuonna 1991. Jäsenvaltiot olivat lopulta päässeet yksimielisyyteen talousliiton luomisesta ilman poliittista rinnakkaissopimusta. Lopputulosta voidaan pitää paitsi Helmut Kohlin myös monien erityisesti Benelux-maista kotoisin olevien ja Euroopan poliittista unionia ajaneiden poliitikkojen toiveiden kariutumisena. Maastrichtissa toteutui toisenlainen konsepti. Perustettiin riippumaton Euroopan keskuspankki, mutta ilman eurooppalaista taloushallitusta. EKP:n vahvan pääjohtajan rinnalle ei asetettu unionin valtiovarainministeriä, vaan 17 maan kansalliset valtiovarainministerit. Meillä on yhteinen eurooppalainen raha, mutta ei mainittavaa yhteistä eurooppalaista talousarviota, jota voitaisiin käyttää talouspoliittisten päämäärien ajamiseen.

Maastrichtissa luotu epäsymmetrinen rakennelma oli tulosta kahden poliittisen suuntauksen historiallisesta kohtaamisesta. Toinen näistä oli uusliberalismi, joka oli 1990-luvun alussa muotia koko maailmassa, ja jota monet EU:n valtion- ja hallitusten päämiehet kannattivat. Uusliberaalista näkökulmasta Maastrichtin epäsymmetrinen konstruktio oli lähes ihanteellinen, koska se vahvisti markkinoita ja heikensi politiikkaa. Yhteisen rahan vakaudesta oli määrä huolehtia pelkän perussopimukseen perustuvan markkinakurin avulla. Euroopan tason talous- tai finanssipoliittinen ohjaus olisi uusliberaalien mielestä vain vääristänyt markkinoita. Se, että jäsenvaltiot harjoittivat edelleen itsenäistä ja toisistaan poikkeavaa talous-, budjetti-, vero- ja sosiaalipolitiikkaa, ei uusliberaalien mukaan ollut mikään heikkous, vaan suorastaan Maastrichtin sopimuksen saavutus, sillä sen seurauksena näitä aloja koskevat poliittiset päätökset oli tehtävä valtioiden välisen ”järjestelmäkilpailun” perusteella.

Vallalla olleen uusliberaalin ajattelun lisäksi Maastrichtissa oli nähtävissä, että jotkut osanottajat suhtautuivat rahaliiton edellyttämään toimivallan siirtoon periaatteessa epäluuloisesti ja pitivät muutenkin mahdollisimman pitkälle kiinni kansallisesta itsemääräämisoikeudesta. Niinpä sopimusneuvotteluihin osallistunut brittivaltuuskunta vaati ehdottomasti, että kaikki viittaukset ”liittovaltioon” poistettaisiin poliittista unionia koskevasta sopimusluonnoksesta. Tämä oli raskas tappio Euroopan yhdysvaltojen puolestapuhujille.

Näin uusliberalismin ja kansallisvaltioiden itsemääräämisopin kohtaaminen johti siihen, että Maastrichtissa ei syntynyt Euroopan yhdysvaltoja vaan vain keskeneräinen unioni. Saksassa kehitys huipentui perustuslakituomioistuimen vuonna 1993 antamaan Maastrichtin sopimusta koskevaan ratkaisuun. Perustuslakituomioistuin teki varsin selväksi, että jäsenvaltiot ovat vielä Maastrichtin sopimuksen jälkeenkin edelleen ”sopimusten herroja”, ja että Saksa voisi tarvittaessa jopa erota rahaliitosta. Tämä oli sekä uusliberaaleille että itsemääräämisoikeuden kannattajille suoranainen riemuvoitto. ”Jäähyväiset supervaltiolle. Euroopan yhdysvaltoja ei tule.” Näin päätti saksalainen liberaalikonservatiivi filosofi Hermann Lübbe Maastrichtin sopimusta koskevan kiistakirjoituksensa vuonna 1994.

Helmut Kohl lienee seurannut kehitystä sangen haikeana. Hänen elämäkerturinsa Hans-Peter Schwarz kertoo, että Kohl ei perustuslakituomioistuimen Maastricht-tuomion jälkeen enää koskaan käyttänyt ilmaisua ”Euroopan yhdysvallat” julkisuudessa. Tosin hän lienee todennut vielä CDU:n puoluevaltuuston kokouksessa vuonna 1994, että Euroopan yhdysvallat oli ollut hänelle sydämenasia vuosikymmenten ajan.

Jouduin itsekin kokemaan ilmapiirin, joka vallitsi tuohon aikaan Euroopan kansanpuolueessa, johon kaikki EU:n kristillisdemokraattiset puolueet kuuluvat. Suunnilleen samoihin aikoihin Maastrichtin sopimusneuvottelujen kanssa oli aloitettu neuvottelut oikeistokonservatiivisen Forza Italia ‑puolueen ja Ison-Britannian konservatiivipuolueen liittymisestä Euroopan kansanpuolueeseen, minkä toteutuminen teki siitä pitkäksi aikaa vahvimman ryhmittymän Euroopan parlamentissa. Valtapoliittisen päämäärän saavuttamisella oli kuitenkin kova hinta: Euroopan kansanpuolue joutui vastineeksi suostumaan siihen, että sen perussäännöstä poistettiin tavoite kristillisen eurooppalaisen liittovaltion luomisesta ja visio Euroopan yhdysvalloista. Muistan elävästi keskustelut, jossa kristillisdemokraattinen perusvakaumus törmäsi valtapoliittiseen laskelmointiin. Äänestin yhdessä Belgian, Alankomaiden ja Luxemburgin kristillisdemokraateista koostuvan ryhmän kanssa puolueen suunnanmuutosta vastaan. Muiden samanmielisten kanssa laadimme tuolloin Ateenan kristillisdemokraattisen julistuksen. Jäimme kuitenkin tappiolle. Valtapolitiikka osoittautui tärkeämmäksi kuin unionin perustajien näkemys Euroopan yhdentymisestä.

Maastrichtin kokemukset selittävät sen, miksi miltei jokainen, joka oli silloin mukana – ja he muodostavat edelleen merkittävän osan nykyään aktiivisesta poliitikkosukupolvesta – kuvaa näkemystään EU:n tulevaisuudesta alistuneesti näin: ”Nuorena uneksin Euroopan yhdysvalloista. Tänään tiedän paremmin: unelmaa ei voi toteuttaa, meidän on oltava realistisia.” Alistunut perusasenne vahvistui entisestään vuonna 2005, kun Euroopan perustuslakisopimus – viimeinen yritys muuttaa Maastrichtissa luotu Euroopan unioni poliittiseksi unioniksi – raukesi Ranskan ja Alankomaiden kansanäänestysten tuloksena, vaikka 18 maata oli jo ratifioinut sopimuksen, kaksi niistä (Luxemburg ja Espanja) jopa kansanäänestyksellä. ”Maastrichtin sopimuksen olisi pitänyt olla perustuslakimme”, huokaisi Luxemburgin pääministeri Jean-Claude Juncker sopimuksen kymmenvuotisjuhlissa vuonna 2001.

Kun kansalaiset kysyvät meiltä poliitikoilta tänään: ”Miten Euroopan käy?” tai ”Mihin suuntaan Euroopan yhdentyminen on menossa?”, väistämme yleensä kysymyksen. ”Emme halua mitään supervaltiota”, niin vastaus yleensä alkaa – silkasta pelosta, että uusliberaalit, valtioiden itsemääräämisopin kannattajat tai Saksan perustuslakituomioistuin voisivat käsittää sen väärin. Tämän jälkeen seuraa yleensä ”EU:han on ihan omanlaisensa rakennelma”, ”Emme halua eurooppalaista liittovaltiota, vaan valtioliiton tai federalistisen rakenteen” tai ”kansallisvaltioiden liittoutuman”.

Pitkäaikaisen kokemukseni vuoksi ymmärrän hyvin moisen kapulakielen käyttöä, vaikka valtiotieteilijät raastavat varmaan hiuksiaan moista kuullessaan. Minun on myönnettävä, että olen itsekin kuluneina vuosina usein vetäytynyt tällaisten korulauseiden taakse. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että kansalaiset pitävät tällaista puhetta epäuskottavana kiertelynä. Tällaisen sähköpostin lähetti minulle muuan kansalainen Itävallassa järjestetyn yleisötilaisuuden jälkeen: ”Miten kansalaisena voisimme samastua tähän teidän niin ylistämäänne Eurooppaprojektiin, kun kukaan ei rehellisesti kerro, minne matka vie? Jos määrittelette Euroopan aina vain noin teknokraattisesti ja monimutkaisesti, älkää ihmetelkö, että pidämme teitä teknokraatteina!” Tämä kansalainen ei ollut aivan väärillä jäljillä. Itse asiassa hän oli oikeassa.

Siksi on Maastrichtin sopimuksen traumaattisista kokemuksista huolimatta aika ottaa ajatus Euroopan yhdysvalloista uudelleen pöydälle. Itse asiassa se on jo kokenut renessanssin viime kuukausina. Kriisin vuoksi monet eri puolueiden johtavat poliitikot ovat yhtäkkiä alkaneet puhua hyvin painokkaasti Euroopan yhdysvaltojen perustamisen puolesta, alkaen kristillisdemokraateista, kuten Saksan työministeri Ursula von der Leyen sekä komissaarikollegani Günter Oettinger, aina sosiaalidemokraatteihin, kuten Itävallan entinen liittokansleri Alfred Gusenbauer, ja liberaalehin, kuten Saksan ulkoministeri Guido Westerwelle ja Euroopan parlamentin vihreiden sanavalmis ryhmänjohtaja Daniel Cohn-Bendit. Ranskalainen yrittäjäjärjestö MEDEF käynnisti viime vuonna jopa suoranaisen kampanjan Euroopan yhdysvaltojen puolesta. Olen itsekin tämän vuoden alusta lähtien useissa puheissa ja lehtikirjoituksissa tunnustautunut Euroopan yhdysvaltojen perustamiseen tähtäävän liittovaltiovision kannattajaksi. Tällaiset aloitteet eivät tietenkään aina jää vaille vastareaktiota. Muun muassa Euroopan parlamentin puhemies Martin Schulz sekä Volker Kauder, kristillisdemokraattisen puolueen ryhmäjohtaja Saksan liittopäivillä, ovat aiempien huonojen kokemusten vuoksi julkisesti varoittaneet nostamasta jälleen Euroopan yhdysvaltoja poliittiseksi päämääräksi. Heidän huolensa on oikeutettua. Se ei kuitenkaan muuta miksikään sitä tosiasiaa, että Euroopan yhdysvaltojen käsite ja sitä koskeva keskustelu ovat jälleen asialistalla. Ja hyvä niin.

Syynä on tietenkin finanssi- ja valtionvelkakriisi. Eurooppa on aina ammentanut kriiseistä uutta voimaa yhdentymisen edistämiseen. Olen varma, että näin käy myös tällä kertaa, ja että Eurooppa selviää nykyisestä kriisistä entistä ehompana. Tämänkertainen kriisi on muuten federalistisen Eurooppa-näkemyksen kannalta erityisen merkityksellinen, sillä se osoittaa selvästi, että rahaliiton rakenne, jonka uusliberaalit ja itsemääräämisopin kannattajat yhdessä loivat Maastrichtissa, ei ole pysyvästi elinkelpoinen.

Miten voidaan kuvitella, että markkinakuri ja lainsäädäntö riittäisivät yksin takaamaan terveen julkisen taloudenpidon? Jo kahden vuosikymmenen ajan olemme nähneet, etteivät sen enempää markkinat kuin tiukinkaan sääntely pysty tehokkaasti estämään kansallista ylivelkaantumista kaikissa jäsenvaltioissa. Saksahan oli valitettavasti pitkään varoittava esimerkki tästä. Jos vakavasti halutaan harjoittaa tervettä budjettipolitiikkaa, tarvitaan Euroopan parlamentille toiminnastaan vastaava EU:n valtiovarainministeri, jolla on selkeät toimivaltuudet jäsenvaltioihin nähden. Tätä ei luottoluokituslaitosten mielivalta taatusti korvaa!

Miten voidaan vakavasti uskoa, että Euroopassa voidaan harjoittaa kasvuhakuista talouspolitiikkaa ilman, että Euroopan unionilla on mainittavia budjettivaroja? EU:ssa kiistellään parhaillaan kiivaasti siitä, olisiko Brysselistä käsin hallinnoitujen yhteisten rahoitusvarojen oltava yksi prosentti vai 1,05 prosenttia koko EU:n bruttokansantuotteesta. Ja sitten vielä ihmetellään, että Euroopassa on vaikeampi saada kasvua käyntiin kuin Yhdysvalloissa. Liittovaltiolla on Washingtonissa käytettävissä budjetti, joka on kokoluokaltaan 35 prosenttia suhteessa maan bruttokansantuotteeseen!

Onko todellakaan mikään ihme, että Yhdysvallat ei kärsi minkäänlaisesta dollarin luottamuskriisistä, vaikka maan julkinen velka on suurempi kuin useimpien Euroopan maiden, vaikka sillä on selvästi suurempi budjettivaje kuin euromailla ja vaikka useat osavaltiot ovat joutuneet julistautumaan konkurssiin viime vuosina? Ei haittaa. Toisin kuin Euroopassa, Yhdysvalloissa ei kaikista talous- ja finanssipoliittisista vaikeuksista huolimatta kukaan epäile liittovaltion koossapysymistä. Kukaan ei myöskään epäile Minnesotan pysymistä Yhdysvaltojen osana, vaikka se ilmoitti heinäkuussa 2011 olevansa maksukyvytön. Yhdysvaltain dollarin kurssi ei värähtänytkään tuon ilmoituksen johdosta, vaikka Minnesotan taloudellinen painoarvo Yhdysvalloissa vastaa suunnilleen Kreikan asemaa Euroopan unionissa.

Meille uskoteltiin Maastrichtissa, että voisimme peruuttamattomasti luoda rahaliiton ja uuden maailmanvaluutan luomatta samalla Euroopan yhdysvaltoja. Tämä oli virhe. Se virhe on nyt korjattava, jos haluamme edelleen elää vakaassa, taloudellisesti hyvinvoivassa Euroopassa. On hyvä, että useimpien jäsenmaiden valtion- ja hallitusten päämiehet ovat nyt oivaltaneet tämän asian. Vuodesta 2010 on ollut käynnissä prosessi, joka johtaa Euroopan talous- ja rahaliiton perustavanlaatuiseen uudistamiseen. Eurooppa-neuvosto käsittelee näinä päivinä EU:n toimielinten johtajien selvityksen pohjalta neljää uutta yhdentymisen tasoa:

  • Euroopan pankkiunioni ja keskitetty EU:n pankkivalvonta

  • Euroopan finanssipoliittinen unioni, johon kuuluu toisaalta kansallisten budjettien tiukempi valvonta ja toisaalta EU:n oman rahoituskapasiteetin kehittäminen

  • Euroopan talousunioni, jossa talous-, vero- ja sosiaalipoliittiset päätökset tehdään yhä useammin yhteisesti

  • ja vielä lopuksi poliittinen unioni.

Tämä prosessi tarjoaa mahdollisuuksia, mutta se sisältää myös riskejä. Epäilemättä nyt on tilaisuus korjata se, mikä jäi tekemättä Maastrichtissa vuonna 1991, toisin sanoen saattaa keskeneräinen poliittinen unioni valmiiksi. Samaan aikaan on kuitenkin vaara, että tyydytään toteuttamaan vain joitakin talous- ja finanssipoliittisia uudistuksia ja jätetään jälleen kerran huomiotta laajempi kokonaisuus eli vakuuttavan, vahvan ja demokraattisen poliittisen unionin luominen. Näinä päivinä joissain pääkaupungeissa ajetaan pyrkimyksiä, jotka antavat mielestäni aihetta vakavaan huoleen.

Haluan tehdä selväksi, että kolmen viime vuoden aikana on tehty merkittävää työtä talous- ja rahaliiton vakauden turvaamiseksi. Uusi Euroopan vakausmekanismi, josta saadaan tarvittaessa käyttöön jopa 500 miljardia euroa euromaiden vakauttamiseksi, on historiallinen saavutus. Samaa voidaan sanoa finanssipoliittisesta sopimuksesta, jonka pohjalta 25 EU-maata on uskottavasti sitoutunut terveeseen julkiseen taloudenpitoon ja kansallisiin velkajarruihin. Myös Euroopan keskuspankin toimilla euron vakauden säilyttämiseksi on ollut arvaamattoman suuri merkitys. Rehellisesti sanoen nämä ovat kuitenkin kaikki olleet kriisintorjuntatoimenpiteitä. Niillä voidaan voittaa aikaa, mutta ei varmastikaan pystytä pysyvästi pitämään pystyssä Maastrichtin horjuvaa sopimusrakennelmaa.

Näen vaaran piilevän nyt ennen muuta siinä, että sekä vakausmekanismi että finanssipoliittinen sopimus ovat EU:n perussopimusten ulkopuolella improvisoituja järjestelyjä. Kriisioloissa ei kai ollut muita mahdollisuuksia, oli välttämätöntä toimia nopeasti. Demokraattis-parlamentaarisesta näkökulmasta tämä ei kuitenkaan voi eikä saa olla pysyvä ratkaisu. EU:n tasolla tehdään tulevaisuudessa perusluonteisia päätöksiä yksittäisten euromaiden talous-, finanssi- ja sosiaalipolitiikan suunnasta. Nämä päätökset on alistettava jatkuvaan demokraattiseen valvontaan. Tämä ei käsittääkseni kuitenkaan voi toteutua jäsenvaltioiden ministerien ja valtiosihteerien hallitustenvälisissä kokouksissa, joita 17 maan kansalliset parlamentit pystyvät erikseen valvomaan vain mitenkuten. Euroopan tasolla tehtävien päätösten demokraattinen valvonta on hoidettava samalla tasolla. Siksi olen sitä mieltä, että sekä finanssipoliittinen sopimus että Euroopan vakausmekanismi olisi keskipitkällä aikavälillä sisällytettävä perussopimuksiin, jotta ne saataisiin Euroopan parlamentin valvonnan piiriin.

”Ei verotusta ilman edustusta” on tärkeä demokratian perusperiaate. Tämä periaate olisi otettava hyvin vakavasti Euroopan tulevaisuutta hahmoteltaessa. Euroopan tiiviimpi yhdentyminen todellisessa talous- ja rahaliitossa edellyttää tulevaisuudessa erittäin arkaluonteisten päätösten tekemistä EU-tasolla. Näitä päätöksiä ei saa jättää pelkälle riippumattomien talousasiantuntijoiden troikalle! Jos vaikkapa Irlanti määrätään julkisen talouden kiireellisen vakauttamisen nimissä kantamaan ensimmäistä kertaa historiansa aikana kansalaisiltaan vesimaksuja, ei riitä, että päätös on asiallisesti korrekti, vaan sillä tulee olla myös Euroopan parlamentin antama demokraattinen legitimiteetti. Sama koskee Brysselistä annettuja ohjeita, jotka koskevat esimerkiksi Kreikan yksityistämisohjelmaa, palkkojen indeksikorotuksia Luxemburgissa tai puolisoiden tulojen tasaamista Saksan tuloverotuksessa, joita kaikkia on jo käsitelty tämän vuoden aikana EU:n talouden ohjausjakson yhteydessä. Olivatpa tällaiset ohjeet oikeita vai vääriä, niistä on mielestäni joka tapauksessa keskusteltava vastuullisesti ja avoimesti Euroopan parlamentissa.

Kaikki tämä edellyttää pelkkää rahaliiton toimintatapojen muokkaamista paljon perusteellisempia uudistuksia Euroopan unionissa. Unionin poliittista ja demokraattista perustaa on syvennettävä. Valitettavasti mietinnöissä, jotka tällä hetkellä kiertävät Euroopan pääkaupunkien työpöydillä, tämä kysymys esitetään vain arkaillen, usein otsakkeen ”Poliittinen unioni” alla. Olen sitä mieltä, että meidän on oltava paljon kunnianhimoisempia tässä suhteessa, jotta emme toista Maastrichtissa tehtyjä virheitä. Tarvitsemme selkeän, kunnianhimoisen vision Euroopan tulevaisuudesta vahvana ja demokraattisena maanosana, joka on paljon enemmän kuin pelkkä suuri markkina-alue ja vakaa valuutta.

Komission puheenjohtaja José Manuel Barroso totesi unionin tilaa koskevassa puheessaan viime syyskuussa, että meidän ei Euroopan poliittisesta tulevaisuudesta käytävässä keskustelussa pidä pelätä sanoja tai käsitteitä vaan meidän on ilmaistava näkemyksemme selkeästi ja rohkeasti. Pidän selväsanaisuutta erityisen tärkeänä, jotta saisimme näkemyksillemme kansalaisten hyväksynnän.

Havainnollistan tätä esimerkillä: olette kaikki jo aikaa sitten tottuneet siihen, että Brysselissä toimivan toimeenpanoelimen nimi on ”Euroopan komissio”. Miettikääpä kuitenkin hetki, miltä se kuulostaa kansalaisten korvissa? Brysselissä asioista päättävät komissaarit – sehän haiskahtaa jo valmiiksi teknokratialta ja byrokratialta, ei siltä, että siellä tehtäisiin poliittisia, demokraattisesti oikeutettuja päätöksiä. Onko mikään ihme, että muuan baijerilainen kunnanjohtaja ei voi sulattaa brysseliläisen ”kilpailukomission” päätöksiä? Liittokansleri Angela Merkel ehdotti tämän vuoden alussa, että Euroopan komissiosta tehtäisiin Euroopan hallitus. Minusta nimenvaihdos on tarpeen; itse asiassa se olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten. Euroopan komissio ei ole enää pitkään aikaan ollut vaaleilla valitsemattomista asiantuntijoista ja teknokraateista koostuva elin. Päinvastoin, komission valitsevat suoralla kansanvaalilla valitut Euroopan parlamentin jäsenet, ja sen kokoonpano perustuu Eurooppavaalien tulokseen. Ennen nimeämistään komissaarin on läpäistävä kolme tuntia kestävä kuuleminen siinä Euroopan parlamentin valiokunnassa, joka vastaa hänen toimialastaan. Kuulemisessa tutkitaan komissaariehdokkaan asiantuntemuksen lisäksi myös hänen arvomaailmansa ja poliittiset näkemyksensä perin pohjin. Eikä Euroopan parlamentti arkaile kylmästi reputtaa sellaista komissaariehdokasta, joka suoriutuu kuulemisesta huonosti, kuten Manfred Weber voi varmasti vahvistaa. Jos verrataan vastaaviin kansallisiin menettelyihin, Euroopan komission jäsenet käyvät läpi demokraattisemman valintaprosessin kuin yksikään Saksan liittohallituksen tai osavaltion hallituksen ministeri, joiden nimittämiseen yhdelläkään parlamentilla ei ole osaa eikä arpaa. Sitä paitsi monet komissaarit on nimitetty Euroopan parlamentin jäseniksi valittujen keskuudesta. Omassa tapauksessani Luxemburgin kansalaiset ovat valinneet minut jo viidesti Euroopan parlamenttiin. Ja pitäisin suotavana, että komissaarit valittaisiin tulevaisuudessa pääsääntöisesti Euroopan parlamentin jäsenistä. Tämä lisäisi Euroopan hallituksen demokraattista uskottavuutta entisestään.

Yritän nyt kuvailla Euroopan poliittisessa yhdentymisessä tavoiteltavaa rakennetta yhtä rohkeasti kuin Saksan liittokansleri. Euroopan liittovaltio – sitä voitaisiin kutsua esimerkiksi Eurooppasveitsiksi, Euroopan liittotasavallaksi tai Euroopan yhdysvalloiksi. Perusteellisesti asiaa pohdittuani uskon, että viimeksi mainittu nimitys saisi todennäköisimmin laajan hyväksynnän, ja toisaalta myös, että se kuvaa osuvimmin sitä lopputilaa, johon Euroopan unionin olisi pyrittävä.

Tulevaisuudenäkymänä ”Eurooppasveitsi – perinteikästä alppitasavaltaa kohtaan tuntemastani suuresta henkilökohtaisesta sympatiasta huolimatta se ei olisi hyvä vertailukohta yhdistyneelle Euroopalle. Sillä Euroopasta ei varmastikaan tule mikään puolueeton sivustakatsoja vaan maailmanpolitiikan toimija, jopa maailmanvalta. Ei myöskään pidä unohtaa, että Sveitsi on virallisesti valtioliitto, Confoederatio, vaikka se onkin tosiasiassa jo pitkään ollut vakiintunut liittovaltio. Näin ollen sveitsiläinen visio Euroopan tulevaisuudesta johtaisi pikemminkin uusiin valtio-oikeudellisiin käsitteellisiin sekaannuksiin kuin selkeyttäisi asiaa.

Euroopan liittotasavalta” – ymmärrän kyllä, että täällä Saksassa yksi jos toinenkin saattaisi innostua ajatuksesta. Toki tuleva Euroopan liittovaltio voi ja sen pitääkin lainata piirteitä Saksan menestyksekkäästä federalismista. Sallikaa kuitenkin luxemburgilaisen naapurinne esittää vastaväite: sellaisten ajatusten levittäminen, että maailman pitäisi jälleen kerran ottaa oppia saksalaisuudesta – vaikka kysymys olisi vain valtio-oikeudesta – ei ole paras tapa hankkia ystäviä muissa EU-maissa.

Jäljelle jää ainoastaan ”Euroopan yhdysvallat”. Palaamme siis vielä Victor Hugoon.

”Euroopan YHDYSvallat” – ilmaisuun sisältyvä yhdistymisen tavoite viittaa Victor Hugon hengessä rauhanajatukseen. Tämä ajatus leimaa edelleen Euroopan yhdentymistä, mistä Nobelin rauhanpalkinnon myöntäminen Euroopan unionille muutama päivä sitten muistutti. Maanosamme ei saa koskaan unohtaa julman historiansa opetuksia.

”Euroopan yhdysVALLAT” – monikko ilmaisee selvästi, että kyseessä ei ole mikään yhtenäisvaltio tai supervaltio, vaan federalistinen luomus, jossa suuri määrä yksittäisiä valtioita muodostaa uuden liiton ja jossa näiden valtioiden moninaisuus ja niiden ominaispiirteet tietoisesti säilytetään, kuten Victor Hugo aivan oikein korosti.

Ja lopuksi ”EUROOPAN yhdysvallat” tästä käy selvästi ilmi, että vaikka pyrimme USA:han verrattavaan demokraattis-federalistiseen valtiomuotoon, haluamme ottaa huomioon erityispiirteet, jotka johtuvat Euroopan historiasta, eurooppalaisista arvoista ja maanosamme laajasta moninaisuudesta. Eurooppa tarvitsee samanlaisen kaksikamarijärjestelmän kuin on USA:ssa. Ehkä tarvitsemme jopa jonain päivänä suoralla kansanvaalilla valittavan Euroopan komission presidentin, kuten Saksan valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble on ehdottanut. Euroopan kansanpuolue kirjasi tämän hiljattain tavoitteeksi puolueohjelmaansa. USA:n presidentinvaali on viime viikkoina jälleen vakuuttavasti osoittanut, miten suuri liikkeellepaneva vaikutus tällaisella henkilövaalilla voi olla kokonaiselle maanosalle. Tämä edellyttää kuitenkin poliitikoilta valmiutta ja kykyä käydä suoraa vuoropuhelua kansalaisten kanssa vaikkapa sitten kyläkokouksessa Ohion kaukaisimmilla takamailla. Euroopassa kaiketi vain monikielisillä ehdokkailla olisi mahdollisuuksia menestyä tällaisessa suorassa vaalitaistelussa.

EUROOPAN yhdysvallattämä antaisi meille eurooppalaisille tilaisuuden korostaa myös selvästi niitä asioita, jotka erottavat meidät USA:sta, ja sitä, miksi haluamme ottaa käyttöön vain amerikkalaisen valtiomuodon rakenteen, emme varmastikaan sen todellisuuden kaikkia piirteitä. Eurooppalaisillahan on historiallisista syistä monissa suhteissa erilainen käsitys arvoista ja perusoikeuksista kuin amerikkalaisilla, kuten erityisesti EU:n perusoikeuskirjaan kirjattu kuolemanrangaistuksen kielto sekä tietosuojan voimakas korostaminen osoittavat. Meillä on myös erilainen käsitys markkinoiden ja valtion suhteista, sillä emme pyri puhtaaseen markkinatalouteen Euroopassa vaan sosiaaliseen markkinatalouteen – vaikka USA:ssakin on menty Obaman hallintokaudella Euroopan suuntaan ainakin terveydenhuollon alalla. Ja tietysti meillä eurooppalaisilla on aivan erilainen historiallinen kokemus kulttuurien ja kielten moninaisuudesta. Tosin ei pidä unohtaa, että nykyään USA:ssakin 16 prosenttia väestöstä puhuu äidinkielenään espanjaa, ja heidän osuutensa kasvaa jatkuvasti.

Hyvät naiset ja herrat

On päätelmien aika. Pidän tosiaankin Euroopan yhdysvaltoja oikeana visiona, jonka avulla selviydymme nykyisestä kriisistä ja ennen kaikkea pystymme korjaamaan Maastrichtin sopimuksen puutteet. Kuten sanottu, eurooppalaisena kristillisdemokraattina en todellakaan voi sallia, että brittiläiset euroskeptikot sanelevat minulle tulevaisuudenkuvani! Totean myös kiinnostuneena, että Die Welt ‑lehden kyselyn mukaan tällä hetkellä jo 43 prosenttia saksalaisista kannattaa Euroopan yhdysvaltoja – eikä keskustelu ole kunnolla vielä edes alkanut. Lähtökohta ei ole huono.

Tiedän toki, että Euroopan yhdysvaltoja ei rakenneta yhdessä yössä. Siihen tarvitaan varmasti uusia sopimuksia ja Saksassa luultavasti myös perustuslain muutos, siitä perustuslakituomioistuin pitää huolen! Samassa yhteydessä meidän on vastattava myös kysymykseen siitä, uskaltautuvatko kaikki EU-maat mukaan Euroopan federalistiseen tulevaisuuteen vai ainoastaan euromaat. Ison-Britannian kanta tulee olemaan strategisesti ratkaisevan tärkeä. Tosin Winston Churchill ilmaisi brittien suhtautumisen Euroopan yhdysvaltoihin jo Zürichissä vuonna 1946 pitämässään puheessa: ”We will be for, but not with it” (Kannatamme sitä, mutta pysymme sen ulkopuolella). Näihin sanoihin voitaneen tiivistää Ison-Britannian kanta vielä tänä päivänäkin.

Uskon kuitenkin, ettei meidän tarvitse odottaa Euroopan yhdysvaltoja neljääsataa vuotta, kuten vielä Victor Hugo arveli. Kaksi maailmansotaa, 60 vuotta kokemusta Euroopan yhdentymisestä eikä vähiten tämänpäiväinen kriisi ovat vauhdittaneet kehitystä tuntuvasti. Analysoituaan kirjassaan This Time Is Different (Tällä kertaa kaikki on toisin) yksityiskohtaisesti finanssikriisejä 800 vuoden ajalta ekonomistit Kenneth Rogoff ja Carmen Reinhart päätyvät seuraavaan toteamukseen:

”[…] kriisien paineessa syntyy dynamiikkaa, jollaista emme vielä tänään pysty kuvittelemaan: loppujen lopuksi Euroopan yhdysvallat saattaa syntyä paljon nopeammin kuin arvataankaan.

Olen aivan varma, että ainakin tässä salissa istuvilla opiskelijoilla on hyvät mahdollisuudet kokea Euroopan yhdysvaltojen syntyminen.

Kiitän mielenkiinnostanne ja odotan jännittävää keskustelua kanssanne.


Side Bar

Mon compte

Gérez vos recherches et notifications par email


Aidez-nous à améliorer ce site