Navigation path

Left navigation

Additional tools

MEMO/05/84

Bryssel 8. maaliskuuta 2005

Kysymyksiä ja vastauksia päästökaupasta sekä kansallisista jakosuunnitelmista

(25. toukokuuta 2005 päivitetty versio)

1) Mikä on päästökaupan tarkoitus?

Päästökauppajärjestelmä[1] on yksi ilmastonmuutoksen torjunnan kulmakivistä. Se on ensimmäinen kansainvälinen hiilidioksidipäästöjen kauppajärjestelmä. Se kattaa noin 12 000 laitosta, joiden päästöt ovat lähes puolet Euroopan hiilidioksidipäästöistä.

Tavoitteena on auttaa EU:n jäsenvaltioita täyttämään Kioton pöytäkirjaan perustuvat sitoumuksensa. Päästökauppaan ei liity uusia ympäristötavoitteita, vaan se tarjoaa halvemman tavan saavuttaa Kioton pöytäkirjassa jo sovitut tavoitteet. Järjestelmään osallistuvien yritysten mahdollisuus ostaa ja myydä päästöoikeuksia takaa sen, että tavoitteisiin päästään alhaisemmin kustannuksin. Ilman päästökauppajärjestelmää tarvittaisiin muita kalliimpia toimenpiteitä.

2) Mikä määrää päästöoikeuksien hinnan?

Komissio ei ota kantaa siihen, mikä päästöoikeuksien hinnan pitäisi olla. Hinta määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan kuten kaikilla vapailla markkinoilla. Markkinoiden välittäjät noteeraavat hintoja päästöille, joita tarjotaan tai joista tehdään tarjouksia. Komissio ei puutu päästöoikeuksien markkinoihin. Mikäli markkinoilla esiintyy vääristymiä, sovelletaan kilpailulakia kuten muillakin markkinoilla.

3) Miksi jäsenvaltioiden on laadittava jakosuunnitelmat?

Kansallisissa jakosuunnitelmissa määritetään hiilidioksidipäästöjen kokonaismäärä, jonka jäsenvaltiot myöntävät yrityksilleen. Yritykset voivat sitten myydä tai ostaa näitä päästöoikeuksia. Tämän vuoksi jokaisen jäsenvaltion on päätettävä etukäteen, kuinka monta päästöoikeutta yhteensä myönnetään kaudeksi 2005-2007 ja kuinka monta päästöoikeutta kullekin päästökauppajärjestelmään kuuluvalle laitokselle myönnetään. Ideana on, että päästöoikeuksia myöntäessään jäsenvaltiot rajoittavat energia- ja teollisuusalojen hiilidioksidipäästöjä ja luovat näin niukkuutta. Näin voidaan saada aikaan toimivat markkinat, ja päästöjen kokonaismäärä vähentyy tosiasiallisesti.

Jokaisen jäsenvaltion oli laadittava ja julkaistava kansallinen jakosuunnitelma viimeistään 31. maaliskuuta 2004 (uusien jäsenvaltioiden 1. toukokuuta 2004).

4) Millä perustein komissio arvioi jakosuunnitelmat ja miten paljon sillä on aikaa tähän?

Jakosuunnitelmien arviointi perustuu päästökauppadirektiivin liitteessä III esitettyihin yhteentoista yhteiseen perusteeseen. Peruste 1 on, että päästöoikeuksien ehdotetun kokonaismäärän on oltava sopusoinnussa jäsenvaltiolle asetetun Kioton tavoitteen kanssa. Toisin sanoen jäsenvaltion olisi huolehdittava siitä, että sen yrityksilleen myöntämät päästöoikeudet mahdollistavat, että se saavuttaa oman Kioto-tavoitteensa.

Jäsenvaltio tietysti voi ja sen pitäisi ryhtyä myös muihin toimenpiteisiin. Myös muut sektorit synnyttävät kasvihuonekaasupäästöjä. EU:ssa liikenteen osuus kasvihuonekaasupäästöistä on 21 %, kotitalouksien ja pienyritysten 17 % ja maatalouden 10 %. Niinpä jäsenvaltiot voivat ja niiden tulisi toimia myös näiden sektoreiden päästöjen vähentämiseksi. Lisäksi jäsenvaltiot voivat harkita ostavansa päästövähennyshyvityksiä Kioton joustavien hankepohjaisten mekanismien (puhtaan kehityksen mekanismi CDM ja yhteistoteutus JI) ja Kioton pöytäkirjan mukaisen kansainvälisen päästökaupan avulla. CDM:n ja JI:n avulla hallitukset voivat toteuttaa päästövähennyshankkeita ulkomailla ja lukea näin aikaansaadut vähennykset oman maansa hyväksi ja sitä kautta auttaa omien Kioto-tavoitteidensa saavuttamista. JI-hankkeita voidaan toteuttaa muiden teollisuusmaiden kanssa, joilla on omat Kioto-tavoitteet. CDM-hankkeita voidaan toteuttaa myös kehitysmaissa, joilla ei ole Kioton pöytäkirjan mukaisia päästövähennystavoitteita.

Kaikki nämä toimenpiteet ja niiden odotetut tulokset on mainittava jakosuunnitelmissa. Komissio arvioi perusteen 1 mukaisesti, voiko jäsenvaltio saavuttaa Kioto-tavoitteensa, kun huomioon otetaan nämä toimenpiteet ja päästökauppaan osallistuvien teollisuudenalojen päästötasot. Koska jäsenvaltiot voivat saavuttaa tavoitteensa vain eri toimintaperiaatteiden ja toimenpiteiden yhteisvaikutuksen kautta, direktiivissä puhutaan Kioton tavoitteisiin johtavasta "polusta" (path). Useat muut perusteet edellyttävät lisäksi, että jäsenvaltioiden on arvioitava päästöjen kehitystä ja vähentämismahdollisuuksia kaikilla sektoreilla.

Mukana on myös perusteita, joilla pyritään takaamaan yritysten ja eri sektoreiden välinen syrjimätön kohtelu sekä EU:n kilpailu- ja valtiontukisääntöjen noudattaminen. Muut perusteet koskevat uusien tulokkaiden huomioonottoa suunnitelmissa, varhaisten vähentämistoimien huomiointia sekä puhdasta teknologiaa.

Komissio antoi tammikuun alussa 2004 ohjeet näiden jakoperusteiden soveltamisesta. Jos komissio katsoo, että suunnitelma on ristiriidassa perusteiden tai EU:n perustamissopimuksen kanssa, se voi hylätä sen kokonaan tai osittain. Mikäli komissio ei hylkää yhtäkään suunnitelman osaa, jäsenvaltio voi tehdä lopullisen jakopäätöksen. Komission päätös tehdään kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun jäsenvaltio ilmoittaa sille kansallisesta jakosuunnitelmasta.

5) Merkitseekö tämä sitä, että jäsenvaltio ei voi myöntää niin paljon päästöoikeuksia kuin se haluaa?

Kyllä. Niiden päästöoikeuksien määrä, jotka jäsenvaltio voi myöntää, perustuu direktiivin liitteessä III esitettyihin 11 perusteeseen. Direktiivissä ei varsinaisesti säädetä päästöoikeuksien määrästä, mutta kunkin jäsenvaltioin on noudatettava perusteita.

Perusteiden noudattaminen tarkoittaa, että käytännössä kunkin jäsenvaltion liikkumavara on rajoitettu. Mikäli jäsenvaltio myöntää päästöoikeuksia hyvin runsaskätisesti, on todennäköistä, että jotakin jakoperusteista ei noudateta. Tällöin jäsenvaltio myös laiminlöisi tilaisuuden käyttää päästökauppajärjestelmää välineenä Kioton sitoumusten täyttämiseen. Mikäli päästöoikeuksia myönnetään liikaa, ei synny niukkuutta, jota markkinoiden kehittyminen edellyttää.

6) Montako suunnitelmaa komissio on toistaiseksi arvioinut?

Komissio saattoi 7. heinäkuuta 2004 päätökseen ensimmäisten kahdeksan suunnitelman arvioinnin. Se hyväksyi viisi suunnitelmaa varauksitta (Tanska, Irlanti, Alankomaat, Slovenia ja Ruotsi) ja hylkäsi osittain loput kolme (Itävalta, Saksa ja Britannia).

Seuraavien kahdeksan suunnitelman arvioinnin komissio saattoi päätökseen 20. lokakuuta 2004. Se hyväksyi kuusi suunnitelmaa varauksitta (Belgia, Viro, Latvia, Luxemburg, Slovakia ja Portugali) ja loput kaksi varauksin (Suomi ja Ranska).

Kolmannen arvioinnin, joka koski viittä suunnitelmaa, komissio saattoi päätökseen joulukuun 2004 loppupuolella. Tällöin se hyväksyi varauksitta neljä suunnitelmaa (Kypros, Unkari, Liettua ja Malta). Espanjan suunnitelma hyväksyttiin varauksin.

Komissio hyväksyi 8. maaliskuuta 2005 Puolan suunnitelman varauksin ja samoin Tšekin suunnitelman varauksin 12. huhtikuuta 2005. Italian suunnitelma hyväksyttiin varauksin 25. toukokuuta 2005. Arvioituja suunnitelmia on siis jo 24.

Kaikissa tapauksissa, joissa suunnitelma hyväksyttiin varauksin, komissio esitti kullekin jäsenvaltiolle toimenpiteet, jotka tarvitaan, jotta suunnitelma voitaisiin hyväksyä kokonaisuudessaan.

7) Mistä syistä komissio vaati suunnitelmiin muutoksia?

Komissio havaitsi ongelmia seuraavilla kolmella yleisesti tärkeällä osa-alueella:

  • jäsenvaltion päästökauppakaudelle 2005-2007 kaavailema jako vaarantaa jäsenvaltion Kioto-tavoitteen saavuttamisen (liiallinen päästöoikeuksien jakaminen)
  • päästökauppakaudelle 2005-2007 kaavailtu päästöoikeuksien määrä ei vastaa arviota etenemisestä kohti Kioton tavoitetta (eli jako ylittää päästöennusteet)
  • jäsenvaltio aikoo tehdä jakoon niin sanottuja jälkitarkistuksia. Toisin sanoen jäsenvaltio aikoo puuttua markkinoihin päästöoikeuksien jaon jälkeen ja jakaa myönnetyt päästöoikeudet uudelleen järjestelmässä mukana olevien yritysten kesken päästökauppakauden 2005-2007 aikana.

Päästöoikeuksien liiallinen jakaminen voi johtua useista syistä:

Ensinnäkin jos jäsenvaltio ei ole miettinyt, miten Kioton tavoite saavutetaan kaudella 2008-2012, vaan on jättänyt aukon, jonka se aikoo täyttää myöhemmin määriteltävillä toimenpiteillä.

Toiseksi jos jäsenvaltio on ilmoittanut aikeesta ostaa päästövähennyshyvityksiä, mutta ei ole esittänyt uskottavia ja luotettavia toimenpiteitä näiden ostojen toteuttamiseksi.

Kolmanneksi jos jäsenvaltio on pohjannut suunnitelmansa (mm. talouskasvua ja päästöjen kasvua koskeviin) ennusteisiin, jotka ovat epäjohdonmukaisia ja liioiteltuja verrattuina jäsenvaltion itsensä tai muiden puolueettomien lähteiden virallisiin kasvuennusteisiin.

Jälkitarkistukset ovat ristiriidassa lainsäädännön kanssa. Ne ovat toimenpiteitä, jotka vääristävät markkinoita ja luovat epävarmuutta yrityksille. Esimerkiksi jos yritystä uhkaa se mahdollisuus, että hallitus voi ottaa päästöoikeuksia pois sen jälkeen, kun yritys on vähentänyt päästöjään, yritys epäröi aloittaa päästöjen vähentämistä.

Toisaalta jos yritykset ajattelevat voivansa saada lisäpäästöoikeuksia maksutta hallituksiltaan, ne käyttävät tätä keinoa eivätkä käänny markkinoiden puoleen ostaakseen päästöoikeuksia.

8) Mitä tapahtuu, jos komissio hylkää kansallisen jakosuunnitelman?

Mikäli kansallinen jakosuunnitelma hylätään, jäsenvaltio ei voi toteuttaa jakosuunnitelmaa aiotulla tavalla eli myöntää suunniteltua määrää päästöoikeuksia. Komission on aina ilmoitettava hylkäämisen syyt. Niiden perusteella jäsenvaltio voi korjata suunnitelmaa ja saattaa sen jakoperusteiden mukaiseksi.

Jos jäsenvaltiot, joiden suunnitelmat hylättiin osittain, toteuttavat niille ehdotetut muutokset, niiden ei tarvitse toimittaa suunnitelmiaan komissiolle toistamiseen, vaan kyseiset jäsenvaltiot hyväksytään automaattisesti päästökauppajärjestelmään.

9) Voiko jäsenvaltio muuttaa suunnitelmaa komission hyväksynnän jälkeen?

Kun komissio on hyväksynyt suunnitelman, jäsenvaltion on tehtävä lopullinen kansallinen päätös päästöoikeuksien jakamisesta. Ennen tämän päätöksen tekemistä jäsenvaltio voi muuttaa yksittäisten laitosten päästöoikeuksien määrää, jos tietoja on täsmennetty esimerkiksi käyttämällä aiempia päästötietoja laitoskohtaisten päästöoikeuksien laskemiseen. Jäsenvaltio ei kuitenkaan saa missään olosuhteissa lisätä niiden päästöoikeuksien kokonaismäärää, jotka se aikoo laskea liikenteeseen.

Kun päästöoikeuksien jakamista koskeva lopullinen kansallinen päätös on tehty ja lopullinen suunnitelma julkaistu, päästöoikeuksien kokonaismäärään tai laitoskohtaiseen määrään ei saa enää tehdä mitään muutoksia. Lopullinen päätös päättää oikeuksien jakamisen ja sillä avataan virallisesti päästöoikeuksien markkinat jäsenvaltiossa.

10) Voivatko jäsenvaltiot vaikuttaa toistensa suunnitelmiin?

Komissiolla on yksinomainen vastuu suunnitelmien arvioinnista, mutta direktiivin mukaan jäsenvaltioiden edustajista koostuva ilmastonmuutoskomitea käy läpi jokaisen suunnitelman. Tässä komiteassa kustakin suunnitelmasta voidaan keskustella. Komissio, joka toimii komitean puheenjohtajana, seuraa keskustelua ja ottaa sen päätelmät huomioon arvioinneissaan.

Yleinen seikka, jota ilmastonmuutoskomitea on korostanut, on kansallisten jakosuunnitelmien merkitys EU:n päästökauppajärjestelmän toiminnan ja tehokkuuden takaamisessa sekä EU:n kansainvälisen johtoaseman ja uskottavuuden vahvistamisessa ilmastonmuutokseen liittyvissä kysymyksissä.

11) Entä jäljellä oleva suunnitelma?

Kreikan suunnitelman arviointi on melkein valmis ja tätä suunnitelmaa koskeva komission päätös tehdään piakkoin.

On kaikkien jäsenvaltioiden edun mukaista, että niillä on hyväksytyt suunnitelmat. Jos komission hyväksymää kansallista suunnitelmaa ei ole, kyseisen jäsenvaltion teollisuuden pääsy EU:n laajuisille päästöoikeusmarkkinoille viivästyy, mutta jäsenvaltion on silti saavutettava Kioton pöytäkirjan ja taakanjakosopimuksen mukaiset tavoitteensa.

Lisäksi päästökauppajärjestelmään kuuluvien yritysten on täytynyt kirjata ja raportoida hiilidioksidipäästönsä tammikuusta 2005 alkaen. Niiden on myös palautettava ensimmäistä kertaa huhtikuussa 2006 edeltävän vuoden 2005 päästöjä vastaava määrä päästöoikeuksia. Jos yritys ei palauta lainkaan (tai tarpeeksi) päästöoikeuksia, jäsenvaltio langettaa 40 euron seuraamuksen jokaista palauttamatonta päästöoikeutta kohti.

12) Kuinka monta laitosta järjestelmään kuuluu?

Päästökauppajärjestelmään kuuluu 25 jäsenvaltion EU:ssa yhteensä yli 12 000 laitosta (polttolaitoksia, öljynjalostamoja ja koksaamoja sekä rautaa ja terästä, sementtiä, lasia, kalkkia, tiiliä, keramiikkaa, massaa ja paperia tuottavia laitoksia).

Suurissa jäsenvaltioissa järjestelmään kuuluu noin 1 000-2 500 laitosta; muissa jäsenvaltioissa järjestelmään kuuluvien laitosten määrä on yleensä 50-400.

Direktiivin soveltamisalaan kuuluvien yritysten määrä on luonnollisesti pienempi, koska suurilla yrityksillä on useita järjestelmään kuuluvia laitoksia.

13) Mikä on yritysten, jäsenvaltioiden ja komission asema, kun järjestelmän soveltaminen on aloitettu?

Tammikuun 1. päivästä 2005 alkaen yritysten on täytynyt pitää kirjaa päästöistään. Niiden on laadittava kunkin vuoden lopussa vuosittaisia päästöjään koskeva selvitys, jonka ulkopuolinen taho tarkistaa (samalla tavoin kuin tilintarkastaja tarkistaa yrityksen tilit). Lisäksi yritysten on varmistettava, että niillä on vuosittain riittävä määrä palautettavia päästöoikeuksia (ensimmäisen palautuksen määräaika on huhtikuun 2006 lopussa).

Jäsenvaltioiden on myönnettävä päästöoikeudet kunkin vuoden helmikuun loppuun mennessä päätösoikeuksien jakamista koskevien lopullisten päätösten mukaisesti, pidettävä kansallista rekisteriä, kerättävä tiedot todennetuista päästöistä ja varmistettava, että kukin yritys palauttaa riittävän määrän päästöoikeuksia. Jäsenvaltioiden on myös annettava säännölliset vuosikertomukset komissiolle.

Komissio käyttää Euroopan keskusrekisterijärjestelmää ja laatii jäsenvaltioiden kertomuksista yhteisen vuosikertomuksen. Lisäksi se seuraa tarkasti EU:n päästökauppajärjestelmän toteuttamista ja tarkastelee siitä saatavia kokemuksia. Direktiivissä myös säädetään, että komissio antaa neuvostolle ja parlamentille kertomuksen 30. kesäkuuta 2006 mennessä. Tämän kertomuksen laatimiseksi komissio pyytää tietoja sidosryhmiltä.

14) Kuinka paljon Kioton tavoitteiden saavuttaminen maksaa?Vaarantaako päästökauppajärjestelmä Euroopan kilpailukyvyn?

Kustannukset riippuvat valituista toimenpiteistä. Yksi eurooppalaisen ilmastonmuutosohjelman tärkeimmistä periaatteista on ollut määritellä kustannustehokkaimmat toimenpiteet, joiden avulla Kioton tavoitteet voidaan saavuttaa. Viimeaikaisissa komission tutkimuksissa on tultu siihen tulokseen, että tavoitteiden saavuttaminen edellyttää vuosittain 2,9-3,7 miljardia euroa. Tämä on alle 0,1 % EU:n BKT:stä. Yhdessä tutkimuksessa todettiin myös, että mikäli päästökauppajärjestelmää ei toteuteta, kustannukset voivat olla jopa 6,8 miljardia. Toisin sanoen päästökauppa auttaa vähentämään Kioton velvoitteiden kustannuksia.

Näiden kustannusten jakautuminen riippuu jakosuunnitelmissa tehtävistä päätöksistä sekä muista päästöjen valvontatoimenpiteistä aloilla, jotka eivät kuulu päästökauppajärjestelmään.

Järjestelmä ei vaaranna vaan pikemminkin suojelee EU:n talouden kilpailukykyä, koska vaihtoehtoiset toimenpiteet aiheuttaisivat tarpeettoman korkeita kustannuksia EU:n yrityksille. Kioton pöytäkirjan täytäntöönpano ei kuitenkaan merkitse ainoastaan uusia taloudellisia mahdollisuuksia vaan myös kustannuksia EU:n yrityksille. Tätä ei voida välttää; tiettyjen tavoitteiden saavuttaminen (esim. Kioton sitoumusten täyttäminen) ei tapahdu ilmaiseksi. EU saa päästökauppajärjestelmän avulla parhaan vastineen rahoilleen. Mikäli hallitukset eivät käytä kauppajärjestelmää velvoitteiden noudattamisen helpottamiseksi, muilla aloilla on toteutettava kalliimpia toimenpiteitä. Kustannukset on suhteutettava mahdollisuuksiin, joita syntyy puhtaiden, vähän hiilidioksidipäästöjä aiheuttavien tekniikoiden toimittajille Euroopassa ja muualla, sekä keskipitkän aikavälin hyötyyn, joita eurooppalaisille yrityksille syntyy siirryttäessä hiilipäästöjä rajoittavaan maailmantalouteen.

Päästökauppajärjestelmän toteuttamista ja hankemekanismeja koskeva direktiivi (“linking directive”)[2] alentaa kustannuksia entisestään ja suojelee EU:n yritysten kilpailukykyä. Tällä direktiivillä luodaan yhteys Kioton pöytäkirjan joustomekanismien (yhteistoteutus ja puhtaan kehityksen mekanismi) sekä EU:n päästökaupan välille (ks. kysymys 4).

Periaatteessa yritykset, jotka toteuttavat EU:n ulkopuolella hankkeita päästöjen vähentämiseksi yhteistoteutuksen tai puhtaan kehityksen mekanismin avulla, voivat muuntaa näistä hankkeista saatavat vähennykset päästöoikeuksiksi, joita voidaan käyttää EU:n päästökauppajärjestelmän velvoitteiden noudattamiseksi. Direktiivi alentaa siten entisestään EU:n yritysten kustannuksia tarjoamalla enemmän vaihtoehtoja päästökauppajärjestelmän vaatimusten noudattamiseksi.

15) Korottaako päästökauppa sähkön hintoja?

Tässä keskustelussa on tärkeää erottaa toisistaan tavoite ja väline. Sähkön hinnan muutokset eivät johdu päästökaupasta vaan Kioton pöytäkirjan täytäntöönpanosta. Kioton pöytäkirjassa asetetaan katto sallituille kasvihuonekaasujen päästöille, mikä tarkoittaa sitä, että EU:n taloudesta on tulossa hiilipäästöjä rajoittava talous. Hiilipäästöjen rajoittaminen lisää päästöoikeuksien arvoa ja muuttaa suhteellisia hintoja EU:n taloudessa. Hyödykkeistä, jotka sisältävät paljon hiiltä, tulee kalliimpia kuin hyödykkeistä, jotka sisältävät vähemmän hiiltä.

Koska kauppajärjestelmä on halvin tapa noudattaa Kioton velvoitteita, sen aiheuttamat hintamuutokset ovat mahdollisimman pieniä. On tehty monia tutkimuksia sähkön hintojen kehittymisestä ja käytettävissä on monenlaisia arvioita.

Hinnoittelupäätökset vapautetuilla sähkömarkkinoilla ovat yhä monimutkaisempia ja vaikeita ennustaa. Sähkön hintaan vaikuttavat suoraan monet tekijät, ja päästökauppa on vain yksi niistä. Lisäksi siihen vaikuttavat rakenteelliset seikat, kuten energiamarkkinoiden vapauttaminen ja energian sisämarkkinoilla esiintyvät vaihtelut. Näillä on laajakantoisia vaikutuksia. Komissio seuraa tarkasti sähkön hintojen kehittymistä ja muita päästökauppajärjestelmään liittyviä näkökohtia.

16) Miten yritykset hyötyvät päästökaupasta?

Kuvitellaan esimerkiksi, että yritykset A ja B päästävät ympäristöön 100 000 tonnia hiilidioksidia vuodessa. Viranomaiset myöntävät kummallekin yritykselle 95 000 päästöoikeutta. Yksi päästöoikeus tarkoittaa oikeutta päästää ympäristöön yksi tonni hiilidioksidia. Esimerkkitapauksessa myönnetyt oikeudet eivät siis kokonaan kata kummankaan yrityksen päästöjä. Kunkin vuoden lopussa yritysten on palautettava päästöoikeuksia sellainen määrä, joka vastaa niiden päästöjä vuoden aikana, riippumatta näiden päästöjen määrästä. Sekä yritykseltä A että B puuttuu päästöoikeudet 5 000 tonnille hiilidioksidia, ja niillä on kaksi tapaa täyttää tämä aukko. Ne voivat joko vähentää päästöjään 5 000 tonnilla tai ostaa 5 000 päästöoikeutta markkinoilta. Sopivamman ratkaisun löytämiseksi niiden on arvioitava kustannukset, joita päästöjen vähentäminen 5 000 tonnilla aiheuttaa, ja verrattava tätä päästöoikeuksien markkinahintaan.

Voimme kuvitella, että päästöjen markkinahinta olisi esimerkiksi 10 euroa hiilidioksiditonnilta. Yrityksessä A päästöjen vähentämiskustannukset ovat 5 euroa (eli alhaisemmat kuin päästöoikeuksien markkinahinta). Yritys A vähentää päästöjään, koska tämä on halvempaa kuin päästöoikeuksien ostaminen. Yritys A voi vähentää päästöjään jopa yli 5 000 tonnia, vaikkapa 10 000 tonnia. Yrityksessä B tilanne voi olla päinvastainen, ja vähentämiskustannukset esimerkiksi 15 euroa tonnilta (eli korkeammat kuin päästöoikeuksien markkinahinta). Päästöoikeuksien ostaminen on siis sille parempi ratkaisu kuin päästöjen vähentäminen.

Yritys A käyttää 50 000 euroa vähentääkseen 10 000 tonnia päästöjä (kustannukset viisi euroa/tonni). Se saa 50 000 euroa 5 000 tonnin myynnistä (hinta 10 euroa). Näin yritys A saa päästöoikeuksia myymällä takaisin sen määrän, jonka se käyttää päästöjen vähentämiseen. Ilman päästökauppajärjestelmää sille olisi koitunut 25 000 euron kustannukset. Yritys B käyttää 50 000 euroa 5 000 tonnin ostamiseen (hinta 10 euroa). Ilman päästökauppajärjestelmän tarjoamaa joustavuutta sen kustannukset olisivat 75 000 euroa.

Ainoastaan ne yritykset, joissa päästöjen vähentämisestä aiheutuvat kustannukset ovat alhaisia ja jotka sen vuoksi ovat päättäneet alentaa päästöjään, kuten yritys A, voivat myydä päästöoikeuksia. Tämän vuoksi päästöoikeudet, jotka yritys B ostaa, edellyttävät päästöjen vähentämistä, vaikka yritys B ei itse vähennä päästöjä.

Tämä on tärkeä muistaa. Näin varmistetaan, että halvimmat vähennykset tehdään ensimmäiseksi. Koska järjestelmä on EU:n laajuinen, sen avulla löydetään halvimmat vähennykset koko EU:ssa ja varmistetaan, että ne toteutetaan ensimmäiseksi. Nimenomaan tämän joustavuuden vuoksi päästökauppa on kustannustehokkain tapa saavuttaa asetettu ympäristötavoite. Teollisuudelle koituvat kokonaiskustannukset olisivat korkeammat, mikäli yrityksen B olisi vähennettävä päästöjä omassa laitoksessaan korkeammin kustannuksin.

17) Miten päästöoikeuksien kauppa toimii käytännössä?

Kauppajärjestelmän oikeudellisissa perusteissa ei säännellä sitä, miten ja missä päästöoikeuksien kauppa tapahtuu. Yritykset, joilla on velvoitteita, voivat käydä kauppaa päästöoikeuksilla suoraan keskenään, tai ne voivat ostaa tai myydä meklarin, pankin tai muun välittäjän kautta.

Voi myös käydä niin, että yritykselle, joka ostaa fossiilista polttoainetta (hiiltä tai kaasua), tarjotaan päästöoikeuksia samalla kuin polttoainetta. On myös mahdollista, että kauppaa varten kehittyy organisoituja markkinoita.

Käytössä on myös sähköinen rekisterijärjestelmä, jossa pidetään kirjaa päästöoikeuksien omistajista, kun oikeuksia vaihdetaan markkinoilla. Järjestelmä toimii erillään kauppatoiminnasta. Kauppa ei aina johda päästöoikeuksien omistajan muuttumiseen, mutta kun näin käy, päästöoikeuksia siirretään rekisterijärjestelmässä tileiltä toisille.

Rekisterijärjestelmä toimii siis kuten pankkijärjestelmä, jossa tileillä pidetään kirjaa rahan omistajista mutta ei tavara- ja palvelumarkkinoilla tehdyistä toimista, joiden seurauksena rahaa siirretään. Näin ollen rekisterijärjestelmä ei vastaa markkinoita, vaan markkinatoimijat päättävät tavasta, jolla päästöoikeuksilla käydään kauppaa.

Järjestelmä on ainoastaan sähköinen. Päästöoikeuksia ei siis paineta paperille, vaan ne näkyvät ainoastaan rekisterin sähköisellä tilillä. Kaikki yritykset, joilla on velvoitteita, ja kaikki henkilöt, jotka haluavat ostaa tai myydä päästöoikeuksia, tarvitsevat tilin. Järjestelmä koostuu kussakin jäsenvaltiossa olevasta kansallisesta osasta, johon päästöoikeudet kirjataan. Lisäksi Euroopan tasolla on keskus, joka suorittaa automaattisia tarkistuksia kustakin päästöoikeuksien siirrosta sen varmistamiseksi, että direktiivin sääntöjä noudatetaan. Joitakin rekisterissä pidettyjä tietoja julkistetaan määräajoin YK:n ja sähköisiä rekistereitä koskevan asetuksen[3] sääntöjen mukaisesti. Järjestelmässä on pyritty löytämään tasapaino ympäristöasioihin liittyvän avoimuuden ja kaupan edellyttämän luottamuksellisuuden välillä.

Lisätietoja:
Päästökauppaa käsittelevä ympäristöasioiden pääosaston www-sivusto:

http://ec.europa.eu/environment/climat/emission.htm

Kansalliset jakosuunnitelmat:

http://ec.europa.eu/environment/climat/emission_plans.htm

Yhteisön tapahtumaloki:

http://ec.europa.eu/environment/ets/


[1] Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2003/87/EY, annettu 13 päivänä lokakuuta 2003, kasvihuonekaasujen päästöoikeuksien kaupan järjestelmän toteuttamisesta yhteisössä.

[2] Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2004/101/EY, annettu 27 päivänä lokakuuta 2004, direktiivin 2003/87/EY muuttamisesta.

http://ec.europa.eu/environment/climat/emission/pdf/dir_2004_101_fi.pdf

[3] Komission asetus, annettu 21 päivänä joulukuuta 2004, direktiivin 2003/87/EY sekä päätöksen 280/2004/EY mukaisesta standardoidusta ja suojatusta rekisterijärjestelmästä.


Side Bar

My account

Manage your searches and email notifications


Help us improve our website