RSS
Aakkosellinen hakemisto
Tämä sivusto on saatavilla 11 kielellä

We are migrating the content of this website during the first semester of 2014 into the new EUR-Lex web-portal. We apologise if some content is out of date before the migration. We will publish all updates and corrections in the new version of the portal.

Do you have any questions? Contact us.


ESDP

Arkisto

1) TAVOITE

Määritellä unionin tasolla aluesuunnittelun ja -kehityksen poliittiset tavoitteet ja yleiset periaatteet Euroopan alueen tasapainoisen ja kestävän kehityksen sekä sen monimuotoisuuden turvaamiseksi.

2) ASIAKIRJA

ESDP - Euroopan aluesuunnittelun ja aluekehityksen suuntaviivat. Kohti Euroopan unionin alueen tasapainoista ja kestävää kehitystä.

3) TIIVISTELMÄ

Aluesuunnittelupolitiikan tarkoituksena on varmistaa unionin alueen tasapainoinen ja kestävä kehitys yhteisön politiikan perustavoitteiden mukaisesti. Näitä tavoitteita ovat taloudellinen ja sosiaalinen koheesio, osaamiseen perustuva ja kestävän kehityksen periaatteita noudattava taloudellinen kilpailukyky sekä luonnon- ja kulttuurivarojen monimuotoisuuden säilyttäminen.

Euroopan aluekehityssuunnitelma (Euroopan aluesuunnittelun ja aluekehityksen suuntaviivat, ESDP) ei anna perusteita lisätä yhteisön toimivaltaa aluesuunnittelun alalla, vaan se muodostaa poliittisen kehyksen alueisiin merkittävästi vaikuttavien yhteisön alakohtaisten politiikkojen koordinoinnin parantamiseksi. Lähtökohtana sitä laadittaessa oli, että jäsenvaltioiden toimet täydentävät toisiaan paremmin, jos ne perustuvat samoihin yhteisesti määritettyihin aluesuunnittelun ja -kehityksen tavoitteisiin. Asiakirja on hallitusten välinen, ohjeellinen, eikä oikeudellisesti sitova. Toissijaisuusperiaatteen mukaan sitä sovelletaan sopivimmalla tasolla ja aluesuunnittelun ja -kehityksen alan toimijoiden toiveiden mukaan.

ESDP on intensiivisten keskustelujen tulos. Ensimmäiset aluesuunnittelua ja -kehitystä koskeneet ehdotukset, joihin kuului etenkin Euroopan parlamentin aluekehityssuunnitelma, tehtiin 1960-1970-luvulla. Euroopan komission asiakirjat Europe 2000 [KOM(90) 544 - ei julkaistu EYVL:ssä] ja Europe 2000+ [KOM(94) 354 - ei julkaistu EYVL:ssä] antoivat lopullisen sysäyksen yhtenäisen politiikan kehittämiseen. Varsinaisen Euroopan aluekehityssuunnitelman laatiminen aloitettiin Liègen Eurooppa-neuvostosta vuonna 1993. Myöhemmin eri puheenjohtajuuskausien aikana laadittiin komission edustajista ja kansallisista virkamiehistä koostuvan aluesuunnittelukomitean avulla useita luonnoksia, kunnes lopullinen ESDP hyväksyttiin aluesuunnittelusta ja -kehityksestä vastaavien ministerien epävirallisessa kokouksessa Potsdamissa toukokuussa 1999.

ESDP:ssä on kaksi osaa: I) aluesuunnittelu- ja aluekehityspolitiikan panos ja II) EU:n alue: kehityssuunnat, tulevaisuudennäkymät ja haasteet. Tässä tiivistelmässä käsitellään vain ensimmäistä osaa. Muissa asiakirjoissa (Toinen taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevä kertomus (castellanodeutschenglishfrançais) ja ensimmäinen väliraportti (castellanodeutschenglishfrançais)) esitellään jo ajankohtaisempia tietoja yhteisön alueeseen vaikuttavista suuntauksista.

ALUESUUNNITTELUN JA -KEHITYKSEN TARKASTELU EUROOPAN TASOLLA

ESDP:n perusajatus on, että talouskasvu ja joidenkin taloudellisten indikaattoreiden lähentyminen ei riitä taloudellisen ja sosiaalisen koheesion tavoitteen saavuttamiseen. Esiin tulevien erojen korjaamiseksi on toivottavaa toimia yhdennetysti aluesuunnittelun ja -kehityksen alalla. Politiikassa on otettava huomioon seuraavat seikat: jatkuvasti muuttuva taloudellisen integraation tilanne (EMU, sisämarkkinat), paikallis- ja alueviranomaisten merkityksen kasvu, unionin tuleva laajentuminen Keski- ja Itä-Euroopan maihin sekä 15 jäsenvaltion ja niiden naapureiden välisten suhteiden kehitys.

Euroopan unioni, jossa on yli 370 miljoonaa asukasta 3,2 miljoonan km2:n alueella ja jonka bruttokansantuote (BKT) on 6800 miljardia euroa (1996), kuuluu maailman merkittävimpiin ja vahvimpiin talousalueisiin. Huomattavat taloudelliset erot vaarantavat kuitenkin tasapainoisen ja kestävän kehityksen mallin toteutuksen. Lontoon, Pariisin, Milanon, Münchenin ja Hampurin suurkaupunkeihin rajoittuva Euroopan ydinalue kattaa vain 20 % yhteisön pinta-alasta ja 40 % sen väestöstä, mutta sen osuus Euroopan BKT:stä on 50 %. Ja vaikka taloudelliset erot "rikkaiden" ja "köyhien" alueiden välillä ovatkin jonkin verran vähentyneet, alueelliset erot useimpien jäsenvaltioiden sisällä kasvavat. Vuoden 1998 lopussa aktiiviväestöstä oli työttömänä noin 10 % (puolet näistä pitkäaikaistyöttömiä ja yli 20 % nuoria), mutta tilanne vaihteli suuresti alueittain ja jäsenvaltioittain.

ESDP sisältää seuraavat neljä merkittävää toiminta-alaa, jotka vaikuttavat toisiinsa ja aiheuttavat paineita Euroopan unionin aluesuunnittelussa ja -kehityksessä:

  • Kaupunkialueiden kehitys:
    Lähes 80 % eurooppalaisista on kaupunkilaisia. Syntyy uusia ja uudistettuja kaupunkikeskuksia sekä rajojen yli ulottuvaa yhteistyötä harjoittavia kaupunkiverkostoja. Lisäksi kaupunkien ja maaseudun välistä suhdetta on tarpeen uudistaa, jotta voidaan vastata aluetason haasteisiin.
  • Maaseutualueiden kehitys:
    Euroopan unionin maaseutualueet kärsivät usein syrjäytymisestä, mikä johtuu etenkin niiden tilannetta mahdollisesti pahentavista haitoista, kuten suurista etäisyyksistä suurkaupunkeihin, ankarasta ilmastosta, harvasta asutuksesta ja infrastruktuurin puutteesta tai maatalouspainotteisuudesta johtuvasta elinkeinoelämän yksipuolisuudesta. Ympäristöongelmista ja ympäristön tarjoamista rikkauksista aiheutuu vastakkaisuuksia, mikä on osoitus luonnonvarojen ja ekosysteemien suojelun tarpeesta sekä taloudellisen potentiaalin uudenlaisista käyttömahdollisuuksista (eko- ja kulttuurimatkailu, maatalouden monipuolistaminen).
  • Liikenne:
    Sisämarkkinoiden myötä jatkuvasti kasvava maantie- ja lentoliikenne aiheuttaa ruuhkia ja kuormittaa ympäristöä. Euroopan unioni kuuluu suurimpiin hiilidioksidipäästöjen aiheuttajiin maailmassa. Infrastruktuurin epätasainen jakautuminen unionin alueella voi myös johtaa merkittävään epätasapainoon taloudellisissa investoinneissa ja asettaa alueellisen koheesion periaatteet kyseenalaisiksi.
  • Luonnon- ja kulttuuriperintö:
    Luonnon- ja kulttuuriperinnön monimuotoisuus on suuri rikkaus Euroopassa. Jotkut yhteiskunta- ja sosiaalielämän uudistukset kuitenkin uhkaavat tätä perintöä. Ihmisen harjoittama luonnon hyötykäyttö aiheuttaa epätasapainoa, josta kärsii eläimistö, kasvisto, vesistö, maaperä ja perinnemaisemat. Euroopan aluesuunnittelupolitiikalla pyritään kestävän kehityksen osana jarruttamaan tätä kehitystä ja edistämään luonnonvarojen järkevää käyttöä.

YHTEISÖN POLITIIKKOJEN VAIKUTUS EU:N ALUEESEEN

Vaikka Amsterdamin sopimuksesta löytyykin erityinen osasto taloudellisesta ja sosiaalisesta koheesiosta, unionin alakohtaisissa politiikoissa ei ole selkeästi määritettyjä aluekehitystavoitteita. Monet näistä politiikoista vaikuttavat kuitenkin paljonkin yhteisön alueeseen maantieteellisenä tukialueena. Niiden alueellinen vaikutus riippuu siitä, liittyvätkö tukitoimet rahoitukseen (yhteinen maatalouspolitiikka, aluepolitiikka rakennerahastojen välityksellä, erityistuet tutkimusta ja innovaatiota varten), lainsäädäntöön (kilpailupolitiikka ja ympäristöpolitiikka) tai suunnitteluun (energia- ja liikennepolitiikka). Rahoituksellisesti yhteisen maatalouspolitiikan (YMP) ja rakennerahastojen osuus oli 83 % vuoden 1997 yhteisön talousarviosta.

Tarkastellaanpa alakohtaisia politiikkoja, joilla on alueellista vaikutusta:

  • Rakennerahastot:
    Useista koheesioraporteista käy ilmi, että erot ovat vähenemään päin jäsenvaltioiden välillä mutta kasvavat alueiden välillä.
    Rakennerahastojen tavoitteena on taloudellinen ja sosiaalinen koheesio. Ne toimivat pääasiassa tukikelpoisilla alueilla (kehityksessä jälkeen jääneillä alueilla tavoite 1, rakennemuutosalueilla tavoite 2 ja vähemmässä määrin alueellisen typologian perusteella yhteisöaloitteiden kautta (rajaseutualueilla Interreg III, kaupunkialueilla Urban II ja maaseutualueilla Leader+).
    Rakennerahastojen ohjelmatyömalli mahdollistaa integroitujen kehityssuunnitelmien laatimisen niin, että niihin osallistuvat kaikki paikallistoimijat edustavan ja avoimen kumppanuuden osana.
  • Yhteinen maatalouspolitiikka:
    YMP:n alkuperäinen tavoite oli tuottavuuden lisääminen. Toisiaan seuranneissa YMP:n uudistuksissa on otettu huomioon maatalouden ja maaseutualueiden läheiset siteet. Tavoitteina ovatkin nyt elintarviketurva ja ympäristöystävällisyys.
    Erilaisten maaseutupolitiikkojen koordinoinnin parantaminen on entistäkin tärkeämpää, kun unionin laajentuminen ja maailmankaupan kehittyminen asettaa maaseutualueille suuria haasteita: maatalousalan uudelleenjärjestelyt etenkin ehdokasmaissa, elinkeinoelämän monipuolistaminen ja uudenlaisten siteiden luominen kaupunkien ja maaseutualueiden välille.
  • Kilpailupolitiikka:
    Kansallisten markkinoiden yhdentymistä sisämarkkinoilla edistävällä kilpailupolitiikalla estetään yritysten väliset kartellit ja määräävän markkina-aseman väärinkäyttö, valvotaan yritysfuusioita ja -hankintoja sekä asetetaan puitteet valtiontuille. Nämä toimenpiteet vaikuttavat elinkeinotoiminnan maantieteelliseen jakautumiseen.
    Komissio pitää lisäksi tärkeänä julkishallinnon toimia kilpailun ja yleishyödyllisten tavoitteiden välisen tasapainon varmistamisessa sekä yhtäläisten yleispalvelujen vähimmäismäärän säilyttämisessä kaikilla alueilla. Vaikka kansallisia aluetukia pidetään yhteismarkkinoille sopimattomina, ne hyväksytään asianmukaisesti perustelluissa tapauksissa: erityistuet kehityksessä jälkeen jääneillä alueilla, uudelleenjärjestelyistä tai luonnonhaitoista (sääolot ja eristyneisyys) kärsivillä alueilla.
  • Euroopan laajuiset verkot (TEN):
    Yhteisö osallistuu Euroopan laajuisten liikenne-, televiestintä- ja energiahuoltoverkkojen käyttöönottoon. Alueidenkäyttöön liittyvien suorien vaikutustensa välityksellä yhteisö edistää sisämarkkinoiden kehitystä sekä taloudellisen ja sosiaalisen koheesion vahvistamista parantamalla keskusalueiden ja saarien, eristyneiden ja/tai syrjäisten alueiden välisiä yhteyksiä.
    Liikenneverkkojen osuus on 80 % yhteisön TEN-budjetista. Tavoitteena on luoda tehokas ja ympäristöä säästävä järjestelmä, johon kuuluu maantieverkon kuormituksen vähentäminen ottamalla käyttöön suurnopeusrautateitä ja lisäämällä vesiväylien käyttöä, kehittämällä julkista liikennettä ja polkupyöräilyä kaupungeissa.
    Televiestintäverkot auttavat etenkin etätyön ja etäopetuksen ansiosta maantieteellisten haittojen korvaamisessa.
    Energia-alalla (kaasu ja sähkö) alueellinen vaikutus koskee maaperän käyttöä ja kulutuskäyttäytymisen kehitystä.
  • Ympäristöpolitiikka:
    Amsterdamin sopimus lisäsi ympäristöpolitiikan painoarvoa ottamalla ympäristövaatimukset mukaan kaikkien yhteisön politiikkojen täytäntöönpanoon. Kaikkien suurten investointihankkeiden osalta on tehtävä etukäteen ympäristövaikutusten arviointi.
    Ympäristöpolitiikan alueellinen vaikutus liittyy lisäksi eläimistön ja kasviston suojelualueiden määritykseen (Natura 2000 -alueet), haitallisten aineiden käytön vähentämiseen (nitraatit) maataloudessa, jätteidenkäsittelyä koskevaan sääntelyyn, ilman- tai melusaasteen vähentämiseen sekä uudistuvien energialähteiden (tuulivoima) käytön lisäämiseen.
  • Tutkimus ja teknologinen kehittäminen (TTK):
    Yhteisön TTK-politiikka suosii yritysten, tutkimuskeskusten ja yliopistojen välistä yhteistyötä. Hankkeita ei valita maantieteellisin perustein. Alueellisesti kohdistetulla markkinoinnilla köyhimmätkin alueet voivat kuitenkin erityisvaroihinsa vedoten houkutella TTK-investointeja.
    Monivuotinen puiteohjelma tukee aluesuunnittelun ja -kehityksen alan tutkimuksia sellaisista aiheista kuin "tulevaisuuden kaupunki ja kulttuuriperintö", "kestävä kehitys maatalous- ja kalastusalalla" tai "kestävä kehitys ja veden laatu".

Yhteisön budjetin ulkopuolelta tuleva Euroopan investointipankin (EIP) tuki on myös merkittävää unionin rakennepoliittisten toimien kannalta. Implisiittisen motivoinnin lisäksi EIP:n lainat on mukautettu erityisesti heikommassa asemassa oleville alueille. Tämä on erityisen tärkeää seuraavan laajentumisen yhteydessä pitkäaikaisten hankkeiden kuten infrastruktuuri-investointien rahoitustarpeen vuoksi.

Koordinoimattomina yhteisön politiikat voivat tahtomattaan pahentaa alueellisia kehityseroja, koska niiden vaikutukset voivat kumota toisensa, jos alakohtaisissa tavoitteissa ei oteta alueellista ulottuvuutta huomioon. Jäsenvaltiot ja komissio pitävätkin ESDP:tä yhteisön politiikkojen koordinointia parantavana välineenä. Komission yksiköiden on tältä osin kiireesti lisättävä yhteistyötään aluesuunnittelun ja -kehityksen johdonmukaisuuden varmistamiseksi ja vastuupolitiikkojensa alueellisen vaikutuksen arvioimiseksi.

EU:N ALUETTA KOSKEVAT TAVOITTEET JA SUUNTAVIIVAT

Kaikille aluesuunniteluun ja -kehitykseen Euroopan, valtio-, alue- ja paikallistasolla osallistuville toimijoille suunnatun ESDP:n poliittiset tavoitteet ja vaihtoehdot ovat seuraavat: A) monikeskuksisen ja tasapainoisen kaupunkijärjestelmän kehittäminen, B) yhdennettyjen liikenne- ja viestintäjärjestelmien edistäminen niin, että infrastruktuurit ja tieto ovat tasavertaisesti saatavilla kaikilla unionin alueilla, C) luonnon- ja kulttuuriperinnön kehittäminen ja säilyttäminen.

A) Monikeskeinen aluerakenne ja -kehitys ja kaupungin ja maaseudun välisen suhteen uudistaminen

Tällä hetkellä Euroopan ydinalue - Lontooseen, Pariisiin, Milanoon, Müncheniin ja Hampuriin rajoittuva alue - on ainoa maailmantalouteen dynaamisesti yhdentynyt alue. Nykyisille aluekehityssuuntauksille unionissa on tyypillistä merkittävien maailmanlaajuisten toimintojen keskittyminen edelleen tälle ydinalueelle ja joihinkin kasvusaarekkeisiin (Barcelona ja Juutinrauman alue).

Laajentumisnäkymien vuoksi sekä kansallisten talouksien yhdentymisen lisääntyessä sisämarkkinoilla ja maailmantaloudessa suositellulla monikeskuksisella kehitysmallilla voidaan välttää väestön sekä taloudellisten, poliittisten ja rahoituksellisten voimien liiallinen keskittyminen vain yhdelle alueelle. Suhteellisen hajautetun kaupunkirakenteen avulla voidaan hyödyntää kaikkien Euroopan alueiden mahdollisuuksia ja siten jopa vähentää alueellisia eroja.

Sen sijaan, että vanhan mallin mukaan edistettäisiin reuna-alueiden yksinkertaista liittämistä ydinalueeseen uusien infrastruktuurien avulla, monikeskuksisessa aluesuunnittelu ja -kehitysmallissa pyritään:

  • luomaan useita maailmantalouteen yhdentyviä alueita
  • vahvistamaan tasapainoisen suurkaupunkialueiden ja kaupunkiklustereiden järjestelmä
  • edistämään kokonaisvaltaisia kaupunkikehitysstrategioita jäsenvaltioissa ottaen huomioon läheiset maaseutualueet
  • lisäämään tiettyjä aiheita koskevaa (paikallisliikenne, yliopistojen ja tutkimuskeskusten väliset yhteydet, kulttuuriperinnön hoito, muuttajien integrointi) yhteistyötä sellaisten rajat ylittävien ja ylikansallisten verkostojen avulla, joihin osallistuu valtioita Pohjois- ja Itä-Euroopasta ja Välimeren alueelta.

Kestävän kehityksen mahdollistamiseksi kaupunkien ja kaupunkialueiden kokonaisvaltaisten kehitysstrategioiden on vastattava useisiin suuriin haasteisiin:

  • suurkaupunkialueiden ja gateway-kaupunkien (suuret merisatamat, mannertenvälisessä liikenteessä käytettävät lentoasemat, messu- ja näyttelykaupungit ja kansainvälisesti tunnetut kulttuurin keskukset) strategisen aseman parantaminen kiinnittämällä erityistä huomiota EU:n reuna-alueiden kehittämiseen
  • kaupunkien kasvun hallitseminen "ehjän kaupungin" (lyhyiden välimatkojen kaupungin) periaatteella erityisesti rannikkoalueilla
  • elinkeinorakenteen parantaminen hyödyntämällä alueen omia mahdollisuuksia ja varmistamalla innovatiivisia, monipuolisia ja työpaikkoja luovia toimintoja
  • toimintojen ja sosiaaliryhmien monimuotoisuuden suosiminen etenkin suurkaupungeissa, jotta vältetään joidenkin väestönosien sosiaalinen syrjäytyminen ja ongelmaisia kaupunginosia sekä hylättyjä teollisuusalueita voidaan kunnostaa ja ottaa uudelleen käyttöön
  • luonnonvarojen, kuten veden, maaperän ja energian, sekä jätteiden järkevä hoito, luonnon- ja kulttuuriperinnön säilyttäminen ja viheralueiden laajentaminen
  • kyseisten alueiden liikenneyhteyksien parantaminen tehokkailla ja saastuttamattomilla menetelmillä.

Asuminen ja tuottavan toiminnan harjoittaminen maaseudulla ei sinänsä ole este kilpailukykyiselle talouskehitykselle ja työllisyyden kasvulle. Luonteeltaan hyvin monimuotoiset maaseutualueet ovat saaneet uudelleenjärjestelyt tehtyä tai aloittaneet ne korjatakseen rakenteelliset heikkoutensa ja keskittyäkseen omiin voimavaroihin perustuvaan kehittämiseen. Koska maaseutualueilla on harva asutus ja maatalouden osuus alueidenkäytöstä on suuri, maaseutualueiden on itse asiassa monipuolistettava elinkeinotoimintojansa omiin erityispiirteisiinsä ja -tarpeisiinsa perustuvien strategioiden avulla. Ne voivat parhaiten hyödyntää kehitysmahdollisuutensa pyrkimällä laadukkaaseen ja monimuotoiseen maataloustuotantoon (elintarviketurva, perinnetuotteet, vihreä matkailu, kulttuurimaiseman hyödyntäminen, uusiutuvien energialähteiden käyttö), kehittämällä uuteen tietotekniikkaan liittyviä toimintoja ja vaihtamalla kokemuksia rajatuista aiheista.

Kaupunkien ja maaseudun uudenlaista vuorovaikutusta koskevien pohdintojen tavoitteena on edistää yhdennettyä lähestymistapaa aluetasolla ja ratkaista yhdessä ongelmia, joita olisi mahdotonta ratkaista erikseen. Tämän kumppanuuden osana voidaan määritellä omaperäisiä kehitysratkaisuja. Sen avulla voidaan säilyttää palvelujen ja julkisen liikenteen perustaso ja parantaa tehokkaasti alueidenkäytön suunnittelua. Se edistää kokemustenvaihtoa paikallisviranomaisten sekä kaupunki- ja maaseutuyritysten välisissä yhteistyöverkostoissa.

B) Infrastruktuurin ja tiedon tasavertainen saatavuus

Liikenne- ja viestintäinfrastruktuurit ovat nykyään merkittäviä välineitä, vaikka ne eivät yksinään riitäkään taloudellisen ja sosiaalisen koheesion tavoitteiden saavuttamiseen. Ne mahdollistavat alueiden liittymisen toisiinsa ja etenkin keskusalueiden ja syrjäisten alueiden liittymisen sekä kaupunkikeskusten ja niitä ympäröivän maaseudun liittymisen toisiinsa.

Euroopan laajuisten verkkojen tulevassa laajennuksessa on otettava huomioon monikeskuksinen kehitys. Ensisijaisesti olisi varmistettava kehitettävien maailmanlaajuisesti merkittävien taloudellisten yhdentymisalueiden syntyminen ja kiinnitettävä enemmän huomiota maantieteellisistä haitoista kärsiviin alueisiin ja yhteyksiin alueiden sisällä. Kaikilta alueilta on oltava tasavertainen pääsy mannertenvälisen liikenteen solmukohtiin (satamat ja lentokentät).

Henkilö- ja tavaraliikenteen kasvusta aiheutuu entistä enemmän haittoja ympäristölle ja liikennejärjestelmien tehokkuudelle. Noudattamalla järkevää aluesuunnittelu- ja aluekehityspolitiikkaa (julkinen liikenne kaupungeissa, intermodaalijärjestelmät, infrastruktuurin jakaminen) liikenteen kasvun, ruuhkien ja alueidenkäytön ympäristökuormitusta voidaan vähentää yhdennetysti.

Tiedon ja infrastruktuurien saatavuus on perusedellytys osaamisyhteiskunnassa. Työmarkkinat ja yritykset tarvitsevat dynaamisia innovaatiojärjestelmiä, tehokasta teknologian siirtoa ja suorituskykyisiä oppilaitoksia. Tiedon saatavuus ja innovaatiomahdollisuudet eivät Euroopan unionissa kuitenkaan ole jakaantuneet tasaisesti, vaan keskittyneet sinne, missä talous on dynaamisinta. Väestön koulutustason parantaminen vaikeuksissa olevilla alueilla varsinkin uuden tietotekniikan levittämisen (peruspalvelut, asianmukainen hintapolitiikka, koulutus ja tietoisuuden lisääminen) avulla voi korjata todettua epätasapainoa.

C) Luonnon- ja kulttuuriperinnön järkevä käyttö ja hoito

Aluesuunnittelulla ja -kehityksellä voi olla tärkeä tehtävä paikallisella ja alueellisella tasolla biologisen monimuotoisuuden säilyttämisessä ja kestävässä käytössä. Vaikka tiukat suojelutoimenpiteet voivat olla toisinaan perusteltuja, on usein järkevämpää sisällyttää uhanalaisten alueiden suojelu ja hoito suurempien alueiden aluesuunnittelu- ja aluekehitysstrategioihin. Hyvin hoidettuna ja hyödynnettynä luonnon- ja kulttuuriperintö muodostavat itse asiassa merkittävän taloudellisen tekijän alueiden kehitykselle.

Euroopan rikas kulttuuriperintö ja -maisemat ilmentävät maanosan identiteettiä ja ovat maailmanlaajuisesti merkittäviä. Laiminlyöntiin, vahingoittamiseen ja tuhoamiseen johtavien suuntausten kääntämiseksi on toimittava luovasti, jotta perintö voidaan luovuttaa edelleen parhaassa mahdollisessa kunnossa tuleville sukupolville. Tämä edellyttää sitä, että määritellään yhdennettyjä maisemien ja kulttuuriperinnön suojelu- ja kunnostusstrategioita ja lisätään yleisön tietoisuutta aluesuunnittelu ja -kehityspolitiikan vaikutuksesta tulevien sukupolvien perinnön turvaamisessa.

Luonnonvaroja kehitetään Euroopan unionissa myös laatimalla yhdennettyjä strategioita ympäristötekijöiden (ilma, vesi, maaperä) kestävän käytön varmistamiseksi ja suojelemalla erityisalueita:

  • Kioton pöytäkirjan sitoumusten mukaan hiilidioksidipäästöjen vähentäminen on välttämätöntä kasvihuoneilmiön torjumiseksi edistämällä energiaa säästäviä, liikennettä vähentäviä ja uusiutuvia energialähteitä enemmän hyödyntäviä yhdyskuntarakenteita.
  • Vesi on välttämätön hyödyke. Veden saatavuutta pidetään Euroopassa usein itsestäänselvyytenä, mutta vaikeudet vesihuollon takaamisessa lisääntyvät tulevaisuudessa sekä määrän että laadun suhteen liikakäytön ja saastumisen vuoksi. Vesiensuojelupolitiikka ja vesivarojen hoito (pinta-, pohja- ja merivesi) ovat tulleet välttämättömiksi. Ennaltaehkäisy, parempi alueidenkäyttö, onnettomuuksien hallinta (tulvat ja kuivuus), tietoisuuden lisääminen ja rajat ylittävä yhteistyö ovat tässä keskeisiä.
  • Natura 2000 -suojelualueverkon perustaminen edustaa asianmukaista kestävään kehitykseen tähtäävää lähestymistapaa. Muut ympäristöltään herkät alueet (vuoristo, kosteikot, saaret) ovat biologisesti hyvin monimuotoisia, mikä tarjoaa kehitysmahdollisuuksia asianmukaisen yhdennetyn strategian avulla. Rannikkoalueiden yhteensovittavan hoidon ja käytön (Integrated Coastal Zone Management, ICZM) on vastattava useisiin haasteisiin, joita esiintyy noin 90 000 kilometrin rannikkoalueella.

ESDP:N SOVELTAMINEN JA TOTEUTTAMINEN

Vaikka ESDP ei olekaan sitova asiakirja, jäsenvaltiot toivovat sen tuottavan pitkän aikavälin tuloksia. Aluesuunnitteluun ja -kehitykseen eri tasoilla osallistuvien välisellä yhteistyöllä voidaan välttää ristiriitaisuudet tai se, että toimet kumoaisivat toisensa.

Jäsenvaltiot antavat joitakin suosituksia:

  • Yhteisön tasolla:
    a) Komissiolle suositetaan yhteisön politiikkojen alueellisten vaikutusten järjestelmällistä arviointia.
    b) Johdonmukaisen soveltamisen vuoksi toimielinten ja kansainvälisten järjestöjen (Euroopan neuvosto, OECD) yhteistyö on suositeltavaa.
    c) Tiedon keruuta ja vaihtoa edistäviin toimenpiteisiin kuuluvat seuraavat: verrattavissa olevien indikaattoreiden käyttöönotto (maantieteellinen sijainti, talouden vahvuus, sosiaalinen ja aluerakenteen yhtenäisyys, luonnon- ja kulttuuriarvot), tutkimukset Euroopan aluesuunnittelun ja -kehityksen pääsuuntauksista (väestöpolitiikka, toimintojen sijainti ja talouden globaalistuminen, tekninen kehitys, laajentuminen ja suhteet kolmansiin maihin) sekä kokemusten vaihto innovatiivisista ratkaisuista aluesuunnittelussa ja -kehityksessä.
    d) Euroopan aluesuunnittelun ja aluekehityksen seurantaverkko (ESPON) (DE , EN , FR ) olisi käynnistettävä mahdollisimman pian. Jäsenvaltioiden erikoistutkimuslaitokset osallistuisivat näin poliittiseen yhteistyöhön tekemällä yhteisiä tutkimuksia aluesuunnittelusta ja -kehityksestä.
  • Valtioiden välinen yhteistyö:
    Jäsenvaltioille ja komissiolle ehdotetaan aluesuunnittelu- ja aluekehityshankkeisiin keskittyvän valtioiden välisen yhteistyön jatkamista Interreg III -yhteisöaloitteessa. Tätä varten soveltuvien yhteistyöalueiden säilyttäminen, yhteisten hallintorakenteiden luominen oikeudellisista esteistä huolimatta, paikallis- ja alueviranomaisten osallistumisen lisääminen, yhteistyön tukeminen muiden kuin jäsenvaltioiden kanssa laajentumista ajatellen olemassa olevien välineiden avulla (Interreg III, Phare-, Tacis-, Meda- ja Cards- ohjelmat) on tärkeää.
  • Jäsenvaltioiden tasolla:
    Jäsenvaltioille ehdotetaan, että ne ottaisivat paremmin huomioon aluesuunnittelun eurooppalaisen ulottuvuuden kansallisissa politiikoissaan ja tiedottaisivat julkisesti aluesuunnittelua ja -kehitystä koskevasta Euroopan laajuisesta yhteistyöstä.
  • Rajat ylittävä ja alueiden välinen yhteistyö:
    Jäsenvaltioille sekä alue- ja paikallisviranomaisille ehdotetaan rajat ylittävien hankkeiden jatkamista. Tässä joitakin hyviä esimerkkejä: aluesuunnittelua ja alueidenkäyttöä koskevien suunnitelmien laatiminen, alueellisten liikennejärjestelmien liittymisen parantaminen kansallisiin ja kansainvälisiin liikennekeskuksiin, kestävän kehityksen strategioiden ja luonnon- ja kulttuuriperintöä hyödyntävien ohjelmien toteuttaminen maaseudulla sekä kaupunkikehitykseen keskittyvien uusien kaupunkiverkostojen perustaminen.

EU:N LAAJENEMINEN JA EUROOPAN ALUESUUNNITTELU- JA ALUEKEHITYSPOLITIIKKA

Laajentumisella, joka on unionille todellinen haaste, tulee olemaan ennennäkemätön sosioekonominen ja alueellinen vaikutus. Kymmenen Keski- ja Itä-Euroopan maan (KIE) sekä Kyproksen ja Maltan liittyessä jäseniksi unionin väestö ja pinta-ala kasvaa noin kolmanneksen, mutta BKT vain viisi prosenttia.

Laajentuminen vaikuttaa ESDP:n erilaisiin viitealoihin.

  • Väestö:
    Baltian maissa, Sloveniassa ja Kyproksessa väestömäärä jää alle neljän miljoonan, ja ainoita väestöltään ja pinta-alaltaan suuria maita ovat Puola ja Romania. Ehdokasmaissa asutus on rakenteeltaan kaikkiaan selvemmin keskittynyttä kuin jäsenvaltioissa. Koska 60 prosenttia ehdokasmaiden väestöstä asuu rajaseutualueilla, rajaseutuyhteistyö vaikuttaa suositeltavalta integrointivälineeltä.
  • Talous:
    Taloudellisen hyvinvoinnin taso (vuonna 1995) on ehdokasvaltioissa yleisesti jäsenvaltioiden tason alapuolella ja vaihtelee suuresti maasta toiseen. Rikkaimmassa ehdokasmaassa, Sloveniassa, taso on sama kuin Kreikassa, köyhimmässä jäsenvaltiossa, kun taas Baltian maat, Bulgaria ja Romania ovat köyhimmät maat. Ehdokasvaltioiden sisällä pääkaupungit ja rajaseudut ovat dynaamisimpia. Alueiden välisten erojen suuruus on ehdokasmaissa verrattavissa koheesiomaihin, ja alueellinen eriarvoisuus on edelleen kasvussa.
    Työllisyyskehitykselle, jossa on suuria alueellisia eroja, on ominaista - yhä jatkuvat -voimakkaat rakennemuutokset teollisuudessa ja maataloudessa.
  • Liikenne:
    Liikenteen alalla ehdokasmaissa on tapahtunut radikaaleja muutoksia: maantieteellisesti painopiste on siirtynyt idästä länteen, liikennemuotojen välinen jakauma on siirtynyt kiskoilta maantielle ja kansantaloudellisesti pääpaino on vaihtunut julkisesta yksityiseen.
    Resurssien puutteesta huolimatta liikenteen tasapainoinen ja kestävä kehitys sekä infrastruktuurin uudenaikaistaminen tarjoavat vielä suuria haasteita tulevaisuudessa.
  • Ympäristö:
    Ympäristön osalta tilanne on monitahoinen. Useimmilla ehdokasvaltioilla on laajoja suhteellisen koskemattomia kulttuurimaisemia ja ekosysteemejä. Ilma ja vesi on teollistuneimmilla alueilla kuitenkin hyvin saastunutta.

Talousmuutokseen liittyviin haasteisiin vastaamista pidetään KIE-maissa lähinnä kansallisena tehtävänä. Aluepolitiikalla ja aluesuunnittelulla ja -kehityksellä ei ole perinteitä, mikä näkyy välineiden ja rakenteiden puutteena sekä usein esiintyvänä hallinnollisen aluejaon mukaisesti toimivan itsenäisen alueellisen tason puutteena. Lähimmäksi yhteisön nykymallin mukaista aluepolitiikkaa (alueellinen strategia, ohjelmatyö, kumppanuus, täytäntöönpano, seuranta ja arviointi) ovat uudistuksissaan päässeet Puola, Slovenia ja Unkari. Katso alustavat täydentävät suuntaviivat tulevia jäsenvaltioita varten (castellanodeutschenglishfrançais) sekä tulevien jäsenvaltioiden valmistaminen aluepolitiikan täytäntöönpanoon kaudella 2004-2006 (castellanodeutschenglishfrançais).

Laajentumisen vuoksi alue- ja maatalouspolitiikka on uudistettava. Komissio teki tätä koskevat ehdotuksensa Agenda 2000 (castellanodeutschenglishfrançais):ssa ja keskustelu aluepolitiikan tulevaisuudesta vuoden 2006 jälkeen on myös aloitettu. Aikaisemmista laajentumisista voidaan kuitenkin päätellä, että vauraiden jäsenvaltioiden mahdollisuudet soveltaa eurooppalaista aluepolitiikkaa heikkenevät, kun heikossa taloudellisessa asemassa olevien jäsenvaltioiden määrä lisääntyy. Mitkä ovat siis tulevan koheesiopolitiikan painopisteet? Laajentumisen alueellista vaikutusta onkin odotettaessa tutkittava syvällisemmin. Lisäksi ehdokasmaat ja niiden alue- ja paikallisviranomaiset on otettava mahdollisimman pian mukaan yhteisövarojen hoitoon. Tältä osin yhteisön aluepoliittiset rahoitusvälineet (Interreg III) ja ulkopoliittiset rahoitusvälineet (Phare-, Tacis-, Meda- ja Cards-ohjelmat) tukevat ehdokasmaiden kansallisten ja alueellisten virkamiesten koulutusta sekä temaattisten verkostojen luomista valtioiden välisen yhteistyön osana.

Lisätietoja ESDP:stä ja suunnitelma kokonaisuudessaan löytyy aluepolitiikan Inforegio-sivustosta (DE, EN, FR).

4) TÄYTÄNTÖÖNPANOTOIMET

5) JATKOTOIMET

Euroopan parlamentin päätöslauselma aiheesta "Aluesuunnittelu ja yhteisön aluekehityssuunnitelma" [EYVL C 226, 20.7.1998].

Talous- ja sosiaalikomitean lausunto aiheesta "Euroopan aluekehityssuunnitelma - Ensimmäinen virallinen luonnos" [EYVL C 407, 28.12.1998].

Alueiden komitean lausunto aiheesta "Euroopan aluekehityssuunnitelma" [EYVL C 93, 6.4.1999].

 
Viimeisin päivitys 05.01.2004
Oikeudellinen huomautus | Tietoa sivustosta | Haku | Yhteydenotot | Sivun alkuun