RSS
Aakkosellinen hakemisto
Tämä sivusto on saatavilla 15 kielellä
Uudet kielet:  CS - HU - PL - RO

We are migrating the content of this website during the first semester of 2014 into the new EUR-Lex web-portal. We apologise if some content is out of date before the migration. We will publish all updates and corrections in the new version of the portal.

Do you have any questions? Contact us.


Johdanto

Ensimmäisen "yhteisön", Euroopan hiili- ja teräsyhteisön (EHTY), perustamisesta lähti liikkeelle yli viisikymmenvuotinen Euroopan perussopimusten kehittäminen. Vuosien 1951 (EHTY:n perustamissopimus) ja 2001 (Nizzan sopimus) välillä on allekirjoitettu kaikkiaan kuusitoista perussopimusta.

Euroopan rakentaminen on dynaaminen prosessi. Unioni kehittyy asteittain ja perustuu osittaisiin yhteisvastuisiin, jotka ovat asteittain laajentuneet taloudellisilta aloilta myös politiikan aloille. Tässä tiivistelmässä käydään aikajärjestyksessä läpi Euroopan rakentamisen käännekohdat.

SODANJÄLKEINEN DIPLOMAATTINEN EUROOPPA

Eurooppalainen yhteistyö oli aluksi vain tiettyjen sodanaikaisten sotilaallisten liittoutumien jatke. Länsi-Euroopan unionin (EN/FR) perustamissopimus maaliskuulta 1948 esimerkiksi pidensi Ranskan, Ison-Britannian ja Belgian liittoa. Tämä liitto laajentui sittemmin ja muodosti Länsi-Euroopan unionin (WEU). Lähes samalla hetkellä eurooppalaista yhteistyötä sovellettiin talouteen, kun huhtikuussa 1948 perustettiin Euroopan taloudellinen yhteistyöjärjestö, josta oli tuleva Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD) (EN)(FR). Poliittinen Eurooppa syntyi lyhyen ajan kuluttua, kun perustettiin Euroopan neuvosto (DE) (EN) (FR), jonka avulla eurooppalainen yhteistyö oli laajeneva useille poliittisen, teknisen, sosiaalisen ja taloudellisen toiminnan aloille. Yhteistyö säilyi kuitenkin laajuudestaan huolimatta valtioiden välisenä rakenteena.

YLIKANSALLINEN EUROOPPA: YHTEISÖJEN PERUSTAMINEN (1951-1965)

Ylikansallinen Eurooppa vastaa Robert Schumanin kuuluisassa julistuksessaan 9. toukokuuta 1950 muotoilemaa uutta käsitettä. Tämän funktionaaliseksi sanotun lähestymistavan tarkoituksena on luoda jäsenvaltioiden välille aito yhteisvastuullisuus. Aloitteella aiottiin luoda sekavaan Eurooppaan valtioiden ydinryhmä, "kuuden jäsenvaltion Eurooppa" sekä panna Euroopan yhteisöt alulle.

Euroopan hiili- ja teräsyhteisö - EHTY (1951-2002)

Uusi pyrkimys yhdentymiseen sai ensimmäisen konkreettisen muodon, kun perustettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö (EHTY), jonka tarkoituksena oli järjestää hiilen ja teräksen vapaa liikkuvuus sekä vapaa pääsy tuotantolähteille. Yhteisöön kuului kuusi valtiota: Ranska, Saksa, Italia sekä Benelux-maat. Jäsenvaltioita sitoivat ylikansalliset elimet, joilla oli hiileen ja teräkseen liittyvillä aloilla rajoitettu toimivalta mutta oikeus tehdä päätöksiä ja edellyttää niiden noudattamista. Päätöksenteosta vastasivat korkea viranomainen ja ministerineuvosto, parlamentaarisella yleiskokouksella oli pääasiassa neuvoa-antava rooli.
EHTY perustettiin Pariisin sopimuksella 50 vuoden ajaksi. Niinpä sen toiminta lakkasi 23. heinäkuuta 2002.

Euroopan talousyhteisö (ETY) ja Euroopan atomienergiayhteisö Euratom (1957)

Koska yhteisen eurooppalaisen puolustuspolitiikan toteuttaminen epäonnistui 1954, EHTY:n toiminta jatkui talouden alalla, kun perustettiin Euroopan talousyhteisö ja Euroopan atomienergiayhteisö, joka tunnetaan paremmin nimellä Euratom. Nämä kaksi yhteisöä perustettiin "Rooman sopimuksilla", jotka allekirjoitettiin maaliskuussa 1957.

ETY:yn kuuluvat EHTY:n kuusi jäsenvaltiota, ja sen tavoitteena on talouskasvua edistävä kaupankäyntiin perustuva integraatio. ETY:n perustamissopimuksella perustettiin yhtenäismarkkinat ja tulliliitto ja säädettiin yhteisistä politiikoista (maatalous, kauppa, kuljetus).

Euratomissa on samat jäsenvaltiot kuin ETY:ssä. Sen tavoitteena on edistää Euroopan ydinalan teollisuuden muodostamista ja kasvua, varmistaa kaikille jäsenvaltioille mahdollisuus hyötyä atomienergian kehittymisestä ja taata energianjakelun turvallisuus. Samalla Euratomista tehdyllä sopimuksella varmistetaan väestön turvallisuuden korkea taso ja estetään ydinaineiden siirtäminen käytettäviksi muihin tarkoituksiin kuin mihin ne on tarkoitettu.

Kolme erillistä yhteisöä yhdistyivät vihdoin vuonna 1957. Tietyt toimielimet olivat eri yhteisöille yhteiset, mutta toisissa oli vielä päällekkäisyyksiä, ja niiden yhtenäistäminen olikin tuossa vaiheessa tarpeellista. Brysselin sopimuksella vuonna 1965 yhtenäistettiin kolmen yhteisön täytäntöönpanoelimet Euroopan yhteisöjen komissioksi ja perustettiin yhteinen neuvosto, joka korvasi kolmen yhteisön neuvostot.

SUVEREENIEN ALUEIDEN KRIISIT JA VASTUSTUS (1961-1970)

Euroopan rakentamisen pääperiaatteet kyseenalaistettiin 1960-luvulla perusteellisesti. Suvereenien alueiden Euroopan rakentamiseen kohdistama vastustus vahvistui. "Isänmaiden Euroopan" kannattajat eivät hyväksyneet ajatusta ylikansallisista yhteisöistä.

Fouchet'n suunnitelman epäonnistuminen (1961)

Vaikka yhtenäinen eurooppalainen puolustuspolitiikka epäonnistuikin, keskustelu jäsenvaltioiden poliittisesta yhteistyöstä oli ajankohtaista. Vuonna 1961 hallitustenvälinen komissio, jonka puheenjohtajana toimi ranskalainen diplomaatti Christian Fouchet, sai kuudelta jäsenvaltiolta tehtäväkseen valmistella konkreettisia ehdotuksia unionin politiikan edistämiseksi. Työnsä päätteeksi komissio ehdotti, että perustettaisiin unioni, jonka tavoitteena olisi yhteinen ulkopolitiikka ja yhteinen puolustuspolitiikka. Neuvottelut tästä aiheesta epäonnistuivat kolmen ongelman vuoksi: epävarmuus Ison-Britannian osallistumisesta, erimielisyydet, jotka koskivat suhteessa Atlantin liittoon itsenäistä eurooppalaista puolustusta, sekä ehdotettujen toimielinten liian hallitustenvälinen luonne, joka uhkasi ottaa olemassa olevilta yhteisön toimielimiltä pois niiden ylikansallisen merkityksen.

Tyhjän tuolin kriisi (1965)
Ranska, joka vastusti eräitä mm. yhteisen maatalouspolitiikan rahoitusta koskevia komission ehdotuksia, lakkasi heinäkuussa 1965 osallistumasta neuvoston kokouksiin ja asetti palaamisensa ehdoksi poliittisen päätöksen komission roolista sekä enemmistöäänestyksen. Tämä vaihe Euroopan historiassa tunnetaan nimellä "tyhjän tuolin kriisi". Kriisi ratkaistiin Luxemburgin kompromissilla (tammikuussa 1966), jossa päätettiin, että "kun yhden tai useamman jäsenvaltion erittäin tärkeät edut ovat kyseessä, neuvoston jäsenet pyrkivät tekemään sellaisia ratkaisuja, jotka kaikki voivat hyväksyä jäsenvaltioiden keskinäisiä etuja kunnioittaen".

ENSIMMÄISET LAAJENTUMISET JA ELPYMINEN (1970-1985)

Yhteisöt laajenivat nyt ensimmäistä kertaa uusiin jäsenmaihin, ja yhteisön dynamiikka alkoi elpyä konkreettisten tulosten ansiosta.

Iso-Britannia, Tanska ja Irlanti liittyivät Euroopan yhteisöihin tammikuussa 1973. Vuonna 1979 liittyi Kreikka, jota seurasivat vuonna 1986 Espanja ja Portugali.

Yhteisön rakentaminen jatkui 1970-luvulla, mutta sitä varjosti kaksi maailmanlaajuista suurta kriisiä: dollarikriisi ja öljykriisi. Kriisit pakottivat unionin pohtimaan tulevaisuuttaan. Tämän seurauksena ryhdyttiin useisiin toimenpiteisiin, joista tärkeimpinä voidaan mainita Davignonin raportti (1970), Tindemansin mietintö (1975), "kolmen viisaan" komitean raportti (1978), Spinellin hanke (1984) ja valkoinen kirja sisämarkkinoiden toteuttamisesta (1985).

Samanaikaisesti näiden pohdintojen kanssa, jotka jo ennakoivat yhtenäisasiakirjaa, yhteisön rakentaminen eteni seuraavien konkreettisten edistysaskelten myötä:

  • Valtion- ja hallitusten päämiesten välisten kokousten roolin vahvistaminen, mikä johti siihen, että vuodesta 1974 alkaen alettiin järjestää "Eurooppa-neuvostoja" kolmesti vuodessa;
  • Euroopan parlamentin valinta yleisillä välittömillä vaaleilla vuodesta 1979 alkaen;
  • Euroopan talousyhteisön perustamissopimuksen 235 artiklan käyttö ETY:n toiminta-alojen kehittämiseksi;
  • Yhteiseen laskentayksikköön, ecuun, perustuvan Euroopan valuuttajärjestelmän (EVJ) perustaminen vuonna 1978 rahatalouden epävakauden ongelman ratkaisemiseksi;
  • Talousarvioon ja varainhoitoon liittyvät vuosien 1970 ja 1975 perussopimukset sekä vuoden 1985 päätös mahdollistavat pääsyn yhteisymmärrykseen yhteisön rahoitusjärjestelmästä (omien varojen järjestelmä ja talousarvion täytäntöönpano).



YHTENÄISASIAKIRJA: ENSIMMÄISET MERKITTÄVÄT UUDISTUKSET (1986)

Vähitellen alettiin huomata uusi elvyttämisen tarve. Näytti siltä, että sisämarkkinoiden toteuttaminen olisi erittäin vaikeaa olemassa olevien perussopimusten pohjalta, etenkin, kun niiden institutionaalisissa määräyksissä edellytettiin neuvoston yksimielisyyttä lainsäädännön yhdenmukaistamiseksi.

Yhtenäisasiakirjassa ehdotetaan joitakin yhdenmukaistamisen helpottamiseen pyrkiviä uudistuksia.

Sen tavoitteeksi on ennen kaikkea asetettu yhtenäismarkkinoiden toteutuminen 1. tammikuuta 1993 mennessä.
Toisaalta se mahdollistaa siirtymisen määräenemmistöpäätökseen ja parlamentin merkityksen kasvattamisen (yhteistoimintamenettelyn luominen) sekä yhteisön toimivallan laajentamisen erityisesti talouteen, rahaan, ympäristöön ja tutkimukseen liittyvillä aloilla. Lisäksi se virallistaa Eurooppa-neuvoston olemassaolon ja siinä vahvistetaan ulkopolitiikan alalla tehtävän yhteistyön käytännöt.


MAASTRICHTIN SOPIMUS, EUROOPAN UNIONIN SYNTY (1992)

Maastrichtin sopimuksen anti on merkittävä, sillä se antoi Euroopan rakentamiselle poliittisen ulottuvuuden.
Sopimuksella Euroopan unioni, Euroopan yhteisöt, yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (YUTP) samoin kuin yhteistyö oikeus- ja sisäasioissa (YOS) koottiin saman katon alle. "Pilarirakenne" on peräisin Maastrichtin sopimuksesta.

Ensimmäinen pilari koostuu aikaisemmista yhteisöistä, ja se toimii toimielinten ansiosta niin sanotun yhteisömenetelmän mukaisesti eli kansallisvaltioiden yhteistoiminnan kautta.

Toinen pilari koostuu yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta (YUTP, Euroopan unionista tehdyn sopimuksen V osasto) ja kolmas yhteistyöstä oikeus- ja sisäasioissa (YOS, Euroopan unionista tehdyn sopimuksen VI osasto). Nämä kaksi pilaria määrittelevät hallitustenvälisen yhteistyön, jossa kuitenkin käytetään yhteisiä toimielimiä ja jolla on joitakin ylikansallisia piirteitä, kuten komission mukanaolo ja parlamentin kuuleminen.

Maastrichtin sopimuksen myötä ETY:n nimi muutettiin Euroopan yhteisöksi (EY), mikä kuvastaa allekirjoittajien halua laajentaa yhteisön toimivaltaa myös muille kuin talouteen liittyville aloille.

Yhteisön toimivallan alalla tärkeimmät uudistukset ovat talous- ja rahaliiton käynnistäminen, joka sai konkreettisen muodon vuonna 1998 yhteisen rahan (euron) käyttöönotosta tehdyn päätöksen synnyttyä, sekä Euroopan kansalaisuuden käyttöönottto, uusien politiikkojen (koulutus ja kulttuuri) käyttöönotto ja toimivallan käytön sääntelemiseen liittyvän toissijaisuusperiaatteen soveltaminen. Yhteisön toimivaltaa sosiaalipolitiikassa laajennettiin sosiaalipolitiikkaa koskevalla pöytäkirjalla.
Toimielinten tasolla parlamentin rooli kasvoi, kun yhteispäätösmenettely otettiin käyttöön tietyillä aloilla, ja parlamentti tuli mukaan komission nimittämiseen.


Kehitys ei kuitenkaan sujunut ilman tiettyjä erimielisyyksiä jäsenvaltioiden välillä. Niinpä Yhdistynyt kuningaskunta ei allekirjoittanut sosiaalipolitiikkaa koskevaa pöytäkirjaa ja voi Tanskan tavoin päättää vapaasti osallistumisestaan euroon. Sopimuksen ratifiointi ei ollut helppoa, mikä kertoi siitä, että kyseinen sopimus oli ratkaiseva Euroopan poliittisen ulottuvuuden kannalta.

AMSTERDAMIN SOPIMUS (1997)

Euroopan unionista tehdyn sopimuksen voimaantuloa seuranneita vuosia leimasi unionin laajentuminen Itävaltaan, Suomeen ja Ruotsiin vuonna 1995.

Amsterdamin sopimuksen myötä monet edistysaskelet tulivat mahdollisiksi.
Sopimus mahdollisti esimerkiksi unionin toimivallan kasvun. Erityisesti on painotettu työllisyyden lisäämistä ja työllisyyspolitiikkojen koordinointia. Yhteisömenetelmää sovellettiin tästedes sellaisilla tärkeillä aloilla, jotka tähän asti olivat kuuluneet kolmanteen pilariin, esimerkiksi turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikka, ulkorajojen ylittäminen, petostentorjunta ja tulliyhteistyö.

Amsterdamin sopimus sisältää ensimmäistä kertaa määräyksiä, joiden perusteella tietty määrä jäsenvaltioita voi käyttää yhteisiä toimielimiä hyväkseen harjoittaakseen keskenään tiiviimpää yhteistyötä. Lisäksi sopimuksella vahvistetaan parlamentin toimivaltaa laajentamalla yhteispäätösmenettelyn käyttöä ja lisäämällä parlamentille kuuluvia valvontatehtäviä. Siinä määrätään myös laajentumisen edellyttämien toimielinuudistusten (komission ja parlamentin kokoonpano sekä neuvoston äänestysjärjestelmä) toteuttamista koskevien uusien neuvottelujen aloittamisesta. Tavoitteena on säilyttää yhteisörakenteen demokraattinen luonne ja sen tehokkuus silloinkin, kun jäseniä on yli kaksikymmentä. Unionin laajentumisprosessi Keski- ja Itä-Euroopan maihin voitiin aloittaa heti Amsterdamin sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen vuonna 1998.

NIZZAN SOPIMUS (2001)

Nizzan sopimuksessa käsitellään pääasiassa Amsterdamin sopimuksessa auki jääneitä kysymyksiä eli laajentumiseen liittyviä institutionaalisia ongelmia, joita ei ratkaistu vuonna 1997. Näitä ovat komission kokoonpano, äänten painottaminen neuvostossa ja määräenemmistöpäätöksen käytön laajentaminen. Sopimus sujuvoitti lisäksi tiiviimpään yhteistyöhön turvautumista sekä tehosti oikeusjärjestelmää.
Nizzan Eurooppa-neuvoston aikana Euroopan parlamentin puhemies sekä neuvoston ja komission puheenjohtajat antoivat julistuksen konventin valmistelemasta Euroopan unionin perusoikeuskirjasta.
Nizzan sopimuksesta lähtien oli selvää, että unionin rakenne täytyy määritellä kattavasti ja vakaasti, jotta unioni voisi laajentumisen jälkeen toimia johdonmukaisesti. Tämä johti Eurooppa-valmistelukunnan asettamiseen ja perustuslain laatimiseen.


EUROOPAN PERUSTUSLAKIA KOSKEVA SOPIMUS (2004)

Sopimuksen Euroopan perustuslaista, jota usein kutsutaan yksinkertaisesti perustuslaiksi, tarkoituksena oli kumota kaikki voimassa olevat perussopimukset Euratom-sopimusta lukuun ottamatta ja korvaa ne yhdellä ainoalla tekstillä, joka kokoaisi yhteen viidenkymmenen vuoden aikana tehdyt Euroopan perussopimukset.
Sopimusten kokoamisen ja yksinkertaistamisen lisäksi perustuslaki toi myös mukanaan monia uudistuksia. Näitä olivat esimerkiksi oikeushenkilöyden myöntäminen unionille, toimivaltuuksien selkeä määrittely, jäsenvaltioiden mahdollisuus erota unionista, Perusoikeuskirjan liittäminen perussopimukseen, unionin toimintavälineiden yksinkertaistaminen, unionin ulkoasiainministerin toimen perustaminen, kahden ja puolen vuoden toimikaudeksi valittavan puheenjohtajan johtaman Eurooppa-neuvoston ottaminen muodollisesti toimielinten joukkoon, neuvoston uuden määräenemmistöpäätösjärjestelmän määrittely, useat politiikkoja koskevat muutokset, pilarirakenteen katoaminen, määräenemmistöpäätöksen käyttöalan laajentaminen neuvostossa sekä tavanomaisen lainsäätämisjärjestyksen (yhteispäätösmenettely) käytön lisääminen.

Perustuslakisopimus allekirjoitettiin lokakuussa 2004. Jotta sopimus Euroopan perustuslaista olisi tullut voimaan, kaikkien jäsenvaltioiden olisi täytynyt ratifioida se omien perustuslaillisten sääntöjensä mukaisesti, joko parlamentissa tai kansanäänestyksellä. Joidenkin jäsenvaltioiden kohdalla ratifioinnissa ilmenneiden vaikeuksien vuoksi valtion- ja hallitusten päämiehet päättivät Eurooppa-neuvoston kokouksessa 16. ja 17. kesäkuuta 2005 käynnistää Euroopan tulevaisuutta koskevan "pohdinta-ajan".

LISSABONIN SOPIMUS

Eurooppa-neuvoston kokouksessa 21. ja 22. kesäkuuta 2007 Euroopan johtajat päätyivät kompromissiratkaisuun. He kutsuivat koolle hallitustenvälisen konferenssin, jonka tehtävänä on saattaa päätökseen ja hyväksyä ei ainoastaan perustuslaki, vaan uudistussopimus Euroopan unionille. HVK:n laatima sopimuksen lopullinen teksti hyväksyttiin Eurooppa-neuvoston epävirallisessa kokouksessa, joka pidettiin 18. - 19. lokakuuta Lissabonissa. Jäsenvaltiot allekirjoittivat Lissabonin sopimuksen 13. joulukuuta 2007.

Tietosivut eivät sido Euroopan komissiota oikeudellisesti, ne eivät ole tyhjentäviä eikä niissä tulkita perustuslakisopimuksen tekstejä.

Viimeisin päivitys 14.12.2007
Oikeudellinen huomautus | Tietoa sivustosta | Haku | Yhteydenotot | Sivun alkuun