Omien varojen järjestelmä

Omat varat ovat poliittisesti erittäin tärkeä kysymys, sillä varojen alkuperä määrittelee kansalaisten, jäsenvaltioiden ja yhteisön toimielinten väliset suhteet ja nostaa esiin kysymyksen yhteisön taloudellisesta itsenäisyydestä. Yhteisön omista varoista käytävä keskustelu liittyy Euroopan integraation tulevaisuudesta käytävään yleiseen keskusteluun, jossa ovat vastakkain federalismi ja hallitustenvälisyys.

Vuonna 1970 tehty päätös omista varoista erottaa yhteisön muista kansainvälisistä järjestöistä, joiden rahoitus perustuu jäsenvaltioiden suorittamiin maksuihin.

Kohti EU:n taloudellista itsenäisyyttä: jäsenvaltioiden rahoitusosuuksista omiin varoihin

Maaliskuun 25. päivänä 1957 tehdyssä Rooman sopimuksessa Euroopan talousyhteisön rahoitukselle määrättiin siirtymäkausi, jonka ajan rahoitus hoidetaan jäsenvaltioiden rahoitusosuuksilla ennen siirtymistä omien varojen järjestelmään. Omien varojen periaate oli siis kirjattu jo sopimuksen 201 artiklaan: "Talousarvio rahoitetaan kokonaisuudessaan yhteisön omin varoin, sanotun kuitenkaan rajoittamatta muita tuloja." Omat varat voidaan määritellä jäsenvaltioista riippumattomiksi omiksi rahoitusvälineiksi. Kyseessä ovat tulot, jotka maksetaan EU:lle kertasuorituksena sen talousarvion rahoittamiseksi ja jotka ovat tämän jälkeen sen käytettävissä ilman kansallisten viranomaisten erillisiä päätöksiä. Jäsenvaltiot ovat siis velvollisia antamaan yhteisön käyttöön talousarvion määrärahat.

Ensimmäinen yritys muuttaa varsinaisia omia varoja eli tulli- ja maatalousmaksuja, jotka olivat seurausta yhteisön politiikoista (tulliliitto ja yhteinen maatalouspolitiikka), epäonnistui vuonna 1965 Ranskan vastustuksen johdosta, mistä seurasi Luxemburgin kompromissi. Vuonna 1966 oli tarkoitus siirtyä rahoitukseen, joka olisi taannut yhteisölle jonkinasteisen itsenäisyyden, mutta siirtymäaikaa ei noudatettu. Valtion- tai hallitusten päämiehet päättivät siirtymisestä Haagin huippukokouksessa vuonna 1969, koska halusivat käynnistää yhteisön uudestaan vaikeuksien jälkeen. Neuvosto teki päätöksen, jolla yhteisöille myönnettiin omia varoja kaikkien kulujen kattamiseen (8. huhtikuuta 1965 tehdyn sulautumissopimuksen seurauksena). Huhtikuun 21. päivänä 1970 tehdyllä päätöksellä siirryttiin siis kansallisista rahoitusosuuksista, joiden avulla jäsenvaltiot saattoivat valvoa yhteisön politiikkoja, itsenäiseen rahoitukseen perinteisten omien varojen (maatalousmaksut, tullit) ja arvonlisäverotukseen perustuvien varojen avulla.

Omien varojen lähteet

Perinteisten omien varojen katsotaan olevan varsinaisia omia varoja, koska kyseessä ovat yhteisön politiikkojen yhteydessä saadut tulot eivätkä jäsenvaltioilta saataviin kansallisiin rahoitusosuuksiin kuuluvat tulot. Tämänhetkiset omat varat kertyvät tulli-, maatalous- ja sokerimaksuista, tietystä osuudesta alv:n määräytymisperusteesta ja tietystä osuudesta bruttokansantulosta (BKTL).

• Tullimaksut. Tullimaksuja kerätään tuontituotteista ulkorajoilla. Tullimaksut yhtenäistettiin vuonna 1968, kaksi vuotta aiottua myöhemmin. Tullimaksut määriteltiin Rooman sopimuksessa annettavaksi Euroopan talousyhteisölle (ETY) menojen rahoittamiseen. Euroopan hiili- ja teräsyhteisön (EHTY) tullimaksut liitettiin järjestelmään vuonna 1988.
• Maataloudesta saatavat varat. Tärkeimmät tähän ryhmään kuuluvat varat ovat alun perin maatalousmaksuiksi kutsutut varat. Ne otettiin käyttöön vuonna 1962 ja siirrettiin yhteisölle 21. huhtikuuta 1970 tehdyllä päätöksellä. Alun perin oli kyse maksuista, jotka vaihtelivat maailmanmarkkinahintojen ja Euroopan markkinahintojen mukaan. Kun monenväliset kauppasopimukset (Uruguayn kierros, huhtikuu 1994) saatettiin osaksi yhteisön lainsäädäntöä, ei maatalous- ja tullimaksujen välillä ole enää eroa. Maatalousmaksut ovat yksinkertaisesti kolmansista maista tuotavista maataloustuotteista kerättäviä tuontimaksuja.

Näihin maksuihin lisätään vielä sokeri-, isoglukoosi- ja inuliinisiirappimaksut. Näitä maksuja peritään sokerintuottajilta yhteisön sisällä, toisin kuin maataloustuotteiden tuontimaksuja. Nykyisen vuodelta 2000 peräisin olevan omia varoja koskevan päätöksen mukaisesti jäsenvaltiot voivat pidättää 25 prosenttia perinteisistä omista varoista tullien kantamisesta aiheutuvien kustannusten kattamiseksi.

• Arvonlisävero (alv). Alv-varat luotiin 21. huhtikuuta 1970 tehdyllä päätöksellä, koska perinteiset omat varat eivät riittäneet rahoittamaan yhteisön talousarviota. Jotta monimutkaisen järjestelmän yhdenmukaisuus voitiin taata, määräaikaa pidennettiin, ja järjestelmä otettiin ensimmäisen kerran käyttöön vasta 1980. Siinä sovelletaan yhteisesti määriteltyä määräytymisperustetta. Vuodesta 1988 vuoteen 1994 määräytymisperuste rajoitettiin 55 prosenttiin jäsenvaltioiden bruttokansantuotteesta (BKT). Vuodesta 1995 lähtien määräytymisperuste ei voi ylittää 50 prosenttia BKT:sta niiden jäsenvaltioiden kohdalla, joiden BKT asukasta kohden on alle 90 prosenttia yhteisön keskiarvosta. Tätä rajoitusta laajennettiin asteittain vuosien 1995 ja 1999 välillä ja nyttemmin sitä sovelletaan kaikkiin jäsenvaltioihin.

Vuonna 1970 tehty päätös rajoitti alv-varojen keräämisasteen enintään yhteen prosenttiin määräytymisperusteesta. Toinen omia varoja koskeva päätös, joka tehtiin 7. toukokuuta 1985, nosti keräämisasteen 1,4 prosenttiin. Muutos astui voimaan 1. tammikuuta 1986 Espanjan ja Portugalin liittyessä yhteisöön. Lisäyksellä oli tarkoitus rahoittaa laajentumisesta aiheutuvat kustannukset. Neljännellä omia varoja koskevalla päätöksellä, joka tehtiin 31. lokakuuta 1994, kuitenkin palattiin asteittain vuosien 1995 ja 1999 välillä yhden prosentin keräämisasteeseen erityisesti tasapuolisuuden nimissä. Tällä hetkellä voimassa olevan, vuonna 2000 tehdyn omia varoja koskevan päätöksen mukaisesti alv-varojen keräämisaste voi olla enintään 0,5 prosenttia alv:n määräytymisperusteesta.

• Bruttokansantulo (BKTL). Vuonna 1988 neuvosto päätti luoda neljännen oman varan, joka tuolloin perustui bruttokansantuotteeseen ja jonka oli tarkoitus korvata alv-varat talousarvion tasapainottajana. Samalla 24. kesäkuuta 1988 tehdyllä päätöksellä määrättiin omien varojen enimmäismäärä suhteessa BKT:hen. Vuonna 1988 se oli 1,14 prosenttia ja vuonna 1999 puolestaan 1,27 prosenttia. Voimassa olevalla päätöksellä laajennettiin vuonna 1995 uudistettua Euroopan kansantalouden tilinpitojärjestelmää (EKT-95) koskemaan myös yhteisön talousarviota. EKT-95:ssä bruttokansantuotteen (BKT) käsite korvattiin bruttokansantulolla (BKTL), joten BKT korvattiin BKTL:lla myös uudessa omia varoja koskevassa päätöksessä. Jotta yhteisön käytössä olevien varojen määrä säilyisi muuttumattomana, omien varojen enimmäismäärää BKTL:sta muutettiin. Uusi enimmäismäärä on 1,24 prosenttia EU:n BKTL:sta.

BKTL-varat kerätään vuosittain talousarviomenettelyn yhteydessä päätettävän määrän mukaisesti. Määräytymisperusteena käytetään markkinahintaista bruttokansantuloa. BKTL-varat lasketaan menojen ja kaikkien muiden budjettivarojen erotuksena. BKTL-varat ovat avainasemassa, koska niillä paitsi rahoitetaan suurin osa talousarviosta, myös määritetään alv-varojen määräytymisperuste, Yhdistyneen kuningaskunnan hyvityksen rahoituksen jakautuminen ja yhteisön keräämien varojen enimmäismäärä.

Jäsenvaltiot antavat omat varat yhteisön käyttöön kuukausittain maksamalla ne komission avaamalle omien varojen tilille, joka on yleensä kansallisessa keskuspankissa. Perinteiset omat varat kirjataan kuukausittain sitä mukaa kun niitä kerätään. Alv- ja BKTL-varat annetaan komission käyttöön jokaisen kuukauden ensimmäisenä työpäivänä. Kunakin kuukautena asetetaan käyttöön aina kahdestoistaosa yhteisön talousarviossa ennustetusta kokonaismäärästä. Komissio saattaa kuitenkin maatalousmenojen erityistarpeita varten kehottaa jäsenvaltioita aikaistamaan alv- ja/tai BKTL-maksuja ensimmäisen vuosikolmanneksen aikana yhdellä tai kahdella kuukaudella.

Muut tulot. Talousarviota ei rahoiteta yksinomaan omilla varoilla, vaan myös henkilöstön tuloista pidätettävillä veroilla ja maksuilla, pankkikoroilla, kolmansien maiden tiettyjen yhteisön ohjelmien (esimerkiksi tutkimusalan) rahoitusosuuksilla, käyttämättömien yhteisön tukien palautuksilla, viivästyskoroilla sekä edellisen varainhoitovuoden ylijäämällä.

Yhdistyneen kunigaskunnan poikkeusasema

Fontainebleaun huippukokouksessa vuonna 1984 päätettiin ottaa käyttöön Yhdistyneen kuningaskunnan hyvitys. Järjestelmällä myönnetään Yhdistyneelle kunigaskunnalle hyvitys, joka on 0,66 prosenttia sen negatiivisesta nettomäärästä. Yhdistyneen kuningaskunnan hyvityksen rahoitus jakautuu muiden jäsenvaltioiden kesken suhteessa niiden osuuteen BKTL:sta, paitsi Saksan, Itävallan, Alankomaiden ja Ruotsin kohdalla, joiden osuutta vähennetään kolmella neljäsosalla. Tämä määrä jaetaan uudelleen muiden kahdenkymmenenkahden jäsenvaltion kesken.

See also

• Budjettipääosasto (DE) (EN) (FR)

Viimeisin päivitys 04.09.2007